Lauri nauraa tuhautti hermostuneesti, ja häntä hävetti vielä äskeistäkin enempi. Napitti palttoonsa huolellisesti ja käänsi kauluksen suoraksi. Veti lakin otsalleen ja alkoi hiljalleen viheltää.
Yht'äkkiä vihellys keskeytyi ja käynti hiljeni.
Jokohan hänen vallattomuutensa taas päättyi tyhmyyden tekoon — —? Jos olisikin pitänyt mennä perille saakka, kun kerran sillä tavalla tultiin — —? Jos on tapa sellainen?
Entistä voimakkaampana kohosi Annin vieno kuva mieleen.
Ei! Vaikka kaikki toiset niin tekisivätkin, niin hän ei tee! Hän ei tahdo! Olkoon vaikka tapakin sellainen!
Käynti reipastui ja ryhti varmeni.
Mutta kotitienhaaraa lähetessä käynti taas äkkiä hiljeni.
Lissu syöksähti hänen mieleensä ilmielävänä, sellaisena kuin hän oli hänet tänä iltana nähnyt. Hänen täyteläinen ja kehittynyt vartalonsa, hänen maireat silmänsä, hymyilevä suunsa, ja pehmeästi taipuileva pukunsa. Ja hänen kanssaan kahdenkesken pimeässä kamarissa: — —.
Riihen kohdalla Lauri pysähtyi aivan ehdottomasti — —.
Maantien mutkasta riihen tuolta puolen kuului puhelua. Enempää ajattelematta hyppäsi Lauri riihen etukatoksen alle riihipinon taakse piiloon ja sieltä vaanien tuijotti pimeään, josta ääni kuului.