Vasen poski nojautui samanpuoleiseen käteen. Oikea käsi hypähteli pöydällä hiljaisessa tahdissa.
Pöydällä oli vielä illallisen jäliltä puuvati ja siinä joka puoleltaan kolottu vuori vesipuuroa. Läkkiset pesemättömät maitokupit oli hiukan vain syrjään siirretty. Lamppu sihisi. Siellä täällä lattialla olevat tuolit, sivuseinällä oleva höyläpenkki ja vesikorvo muurin vieressä olivat kuin outoja kummituksia, jotka tulivat sysimustasta tyhjyydestä. Vuoteilta kuului nukkuvain kuorsaamista, kähmimistä ja yskäisten rintain korinaa.
Alakuloinen orpouden tunne hiipi Laurin mieleen. Iti siellä ja kasvoi epäilyksi, että ehkei hän oikeastaan kuulukaan tähän ympäristöön. Kenties on hän jonkun erehdyksen kautta eksynyt tänne niinkuin pesästään pudonnut linnunpoika — —?
Ajatus pysähtyi kuin vastausta odottamaan.
Lamppu vain hiljaa sihisi.
Toisille on kuin itsestään selvää mitä he rupeavat tekemään elämässään. Hallimäen Jussi on seminaarissa, Nummen Tuppu on kauppakoulussa, Mattilan Jussi Amerikassa, Korpisen Heikki on kaupungissa puotimiehenä, Lahden Kustaa on nikkarinopissa, Hymmyniemen Antti maanviljelyskoulussa, Harjun Jussi lukkarikoulussa, Nurmikorven Matti on talonisäntänä ja naimisissa, ja monelle muullekin on kaikki selvää. Hän vain ei ole mistään selvillä. Ajattelee milloin yhtä milloin toista uraa itselleen, eikä saa valmista mistään.
Toiset ne hummaavat, ja elämä on heille kuin kirkas kesäpäivä. Hän ei voi sitäkään tehdä. Ei hän osaa itselleenkään selvittää mikä häntä siitä oikeastaan estää. Ehkäpä se, että se tuntuisi jonkinlaiselta jonkun pettämiseltä. — — Ja niin on elämä kuin alituisessa syyssumussa kulkemista — —
Sellaista se on hänen elämänsä ollut aina. Ei koskaan mitään remahtelevaa riemua. Kun joskus on toisten mukana sellaista yrittänyt, on se tavallisesti päättynyt jonkun tyhmyyden tekoon, jota on sitten saanut katua monta aikaa. Se on tehnyt araksi ja umpimieliseksi.
Ainoa valopilkku hänen elämässään oli kansakouluaika. Silloin hänkin oli jotain. Silloin hän kykeni johonkin paremmin kuin moni toinen. Kelpasi auttamaankin toisia. Kuta vaikeampi laskutehtävä ja kuta suurempia henkisiä ponnistuksia kysyvä läksy, sitä parempi. Yhden ainoan kerran hän muisti olleensa osaamatta läksyään. Se tapahtui ensi osastolla. Ja silloin hän itki melkein koko päivän.
Kansakouluajan jälkeen on elämä sitten ollut ainaisen pakosta tukahutetun opinhalun kalvamaa mielialaa.