Yksi tapaus rippikouluvuoden jälkeiseltä talvelta on pysyväisesti jäänyt hänen mieleensä. He olivat isän kanssa Hoissinpalolla tuulenkaatamia puita kokoilemassa. Päivä oli kylmähkö ja puolisen ajoissa rupesi tuulemaan ja harvakseltaan pyryämään. Käsiä ja jalkoja alkoi paleltaa. Lopulta jalkopohjia ihan kirveli, niin ettei voinut mitenkään pitää jalkojaan rauhassa. Kyyneleet vääntyivät silmiin — kuusitoista vuotiaalle miehelle — ja ennen iltaa täytyi hänen lähteä pois metsästä.
Ihan itketti, kun yksin kirves olalla laahusteli kotiin päin. Miksi ei hän saa mennä kouluun? Mitä varten häntä rääkätään tällaisilla? Elinkautiseen kuritushuoneesen syyttömästi tuomittu varmaankin tuntee samallaista kuin hän tunsi silloin.
Rannan suutari oli heillä silloin neulomassa, ja illalla, kun isäkin jo oli kotona, hän sanoi:
— Antakaa Laurin mennä kouluun! Kyllä niitä on tyhmempiäkin maantöitä tekemään.
Kunpa tuo suutari olisi minun isäni! ajatteli hän silloin. Ja siitä alkaen joku lämmin tunne liitti häntä Rannan suutariin. Suutari oli ainoa ihminen joka oli lausunut osanoton ja ymmärtämyksen sanan hänen puolestaan. Muut ihmiset vain ivailevat ja moittivat häntä ja surkuttelevat isää, jolla on tällainen poika. — Nyt on Rannan suutarikin kuollut.
Pesästään pudonneen linnunpojan tunnelma hiipi taas mieleen ja silmät sumenivat.
Lamppu sihisi; kello löi kymmenen. Isä kurottautui sängystä uutimien takaa lattialle ja katsoi Lauria. Lauri ei sitä huomannut.
— Eikös Laurikin jo mene nukkumaan! Siellä vain öljyä tuhlaat, sanoi isä viimein, vetäytyi takaisin uutimien taakse ja huokasi.
— Kyllä menen, vastasi Lauri hiukan säpsähtäen, pisti vihkon ja kynän takin povitaskuun ja sammutti lampun.
Äiti oli hänelle luovuttanut kamarin pöydän lukollisista laatikoista yhden. Siellä hän aikoi päiväkirjaansa tallettaa, mutta nyt ei hän uskaltanut sitä sinne viedä. Se olisi pian herättänyt liian paljon huomiota.