Ulkona hohti ohuen lumen peittämä maa kirkkaassa täyden kuun valossa. Tuvassa oli lauhkea puolivalaistus ja lattialla kaksi pehmeäpiirteistä ikkunankuvaa, joissa puitteet näkyivät paksuina ja epämääräisinä.
Kuin keveästä horroksesta havahtuen silmäsi Lauri ympärilleen. Nousi ja meni katselemaan ikkunasta ulos. Lumikiteet kimaltelivat kuin hopea tuvan takana leviävillä pelloilla, joiden takana näkyi kiiltävänä nauhana juokseva maantie. Maantien tuolla puolen levisivät pellot kuin valkea lakana ja korkea-äyräinen joki oli kuin tälle lakanalle vedetty paksu musta viiva.
Oikealle katsoen rajoitti näköalaa heidän oma riihensä maantien vieressä ja Valliniemen kylän epäselvinä häämöittävät rakennukset joen tuolla puolen. Mutta vasemmalle ja suoraan eteen oli näköala vapaa.
Yhä enempi ja enempi hämärtyen se jatkui ja jatkui, kunnes viimein hiljaa häipyi sinne jonnekin kaukaisuuteen.
Oli niin omituisesti mieltä kiehtovaa nähdä näköalan loppuvan ja samalla kuitenkin tietää ettei oikeastaan mikään lopukkaan, vaan jatkuu aina vain. Aivan niinkuin oma itse, joka tuntuu niin vähäpätöiseltä, mutta samalla kuitenkin niin käsittämättömältä.
Hiljalleen antoi hän katseensa liukua takaisin, ja vihdoin se taas pysähtyi pelloille tuvan taakse, missä lumikiteet kimaltelivat niinkuin hopea.
Hän katseli hohtavaa lumivaippaa, joka peitti pellot, joilla hän joku viikko sitten ojia perkasi. Kääntyi ja katsoi uuni-ikkunasta pihalle. Näki siellä harmaat lumikattoiset ulkorakennukset, jotka loivat tummia varjoja pihaan. Huonekalut tuvassa tuntuivat nukkuvan, seinät ja suuri takka olivat vienon hohteen peittäminä. Eikä nukkuvain kuorsauskaan enää häirinnyt. Ne olivat vain isä ja äiti ja Niilo veikko, jotka siellä nukkuivat hyvin suoritetun päivätyön jälkeen.
Ja Laurista tuntui kuin repäisisi itsensä juuristaan irti jos täältä pois lähtisi. Oli kuin olisi ilmestynyt jonkinlainen verkko, joka pidätti häntä.
Ja kuitenkin — — Joku salainen ihmeen väkevä voima kutsui häntä ulos maailmaan. Ja hänen teki niin hartaasti mieli sen kutsua noudattaa.
Mutta sittenkin, jos kävisi niinkuin hän on joskus toivonut että annettaisiin käsky: mene! ja vielä annettaisiin pullea rahakukkaro käteen — uskaltaisikohan hän lähteä — —?