Juuri kun hän oli lopettamaisillaan huusi äiti tuvasta:
— Tule nyt Lauri vähäksi aikaa tätä puuropataa hämmentämään! Mun pitää mennä hakemaan jauhoja lehmänjuotavaan, ja isäsi on navettaa luomassa, enkä mä tiedä minne se Niilokin on tästä kadonnut.
— Kyllä, vastasi Lauri ja pisti kirjeen ja kirjoitusvehkeet pöytälaatikkoonsa, jonka huolellisesti lukitsi.
Sen edellisen kirjeen hän poltti ryynipuurovalkeassa ja huolellisesti hajoitti siitä syntyneen keveän karren.
Seuraavana aamuna läksi Niilo kirkkoon kynttilöitä katsomaan, isä ja äiti olivat navetassa ja Lauri jätettiin tupaan valkean vahdiksi. Silloin hän haki kamarista sen eilisen kirjeensä, luki sen ja luettuaan pusersi sen palloksi ja heitti vesipadan alle.
Tuollaista saarnaa hän nyt ei ainakaan Annille lähetä! Ennen on kokonaan kirjoittamatta!
Päivällä tuli Maija miehineen — Nummismäen emäntä ja isäntä — vieraisille.
Lauri istui miesten kanssa kamarissa paksun sinisen tupakansavun seassa. Miehet juttelivat vuodentuloista ja valittelivat kun maanviljelys ei tahdo kannattaa. Viljan hinnat ovat alhaiset, ja palkat ja kaikellaiset ulosteot vain nousevat aivan ylöttömiin.
— Ja se on niin merkillistä sekin, jotta minä olen monta kertaa sitä ajatellut, kun ei ne vuodetkaan ole enää sellaisia kuin ne oli ennen, yltyi isä sanomaan. Ennen tapasi tulla rukiltakin kahdeksastakin kuhilaasta tynnöri. Nyt menee kaksitoista kuhilasta, ja kun oikein hyvä vuosi on niin kymmenestä saa. Mutta sitten taas on paljon sellaisiakin vuosia että menee viisikintoista kuhilasta tynnöriin.
— Ennen on ollut niitä kytöjä niin paljon. Niistä ne niitä jyviä ovat koonneet. Mutta nyt ei kannata enää niitäkään teettää, totesi Nummismäki. Ei sitä kannata, eikä kehtaakaan kuokkurille kaksia ja kolmia markkoja päivältä maksaa. Ennen antaa maan maata siellä ja rääpystää sen mitä itse ehtii.