— Muista nyt vain mennä puolipäivänavettaan! varoitti äiti vielä kun hevonen jo meni.
— Kyllä.
— Illalla sitten jos vesipadan laitat takalle niin et muuta tarvitse tehdä. Kyllä me siksi tulemme, huusi äiti vielä.
— Menkää nyt vain!
Lauri oli hyvillään tästä lähdöstä. Nythän hänelle suorastaan tarjottiin niin mainio tilaisuus kirjoittaa Annille! Ja nyt hän myöskin kirjoittaa.
Tällä kertaa oli hän viisaampi kuin edelliskerroilla. Ei kirjoittanutkaan suoraan postipaperiarkille vaan kyhäsi ensin konseptin jollekin käärepaperiliuskalle.
Joskus täytyi pysähtyä miettimään sopivinta sanamuotoa ja kuuntelemaan kellon rauhallista nakutusta. Sitten kirjoitti jonkun rivin, veti viivan toisen rivin ylitse ja kirjoitti uuden sen päälle, tai sai se rivi jäädä kokonaan pois.
Hän teki huolellista työtä. Ja kun konsepti vihdoin oli valmis, oli myöskin puolipäivänavetan aika tullut.
Hän meni navettaan ja antoi lehmille vihot niin kuin äiti oli käskenyt, pitäen suostuttelevia puheluja uutta ruokkijaansa oudosteleville lehmille, lampaille ja vasikoille. Kanoillekin antoi ohria ja sialle hyppyytti äidin valmiiksi laittaman puolisen. Kävi vielä ruunallekin ruokaa antamassa ja jälleen tupaan tultuaan nosti kaapista pöydälle voipytyn, leipäkorin, siankinkun, vadillisen eilen illalla keitettyä mannaryynipuuroa sekä maitovadin ja vielä haki uuniseinältä naulasta särvinkuppinsa. Sitten alkoi itsekin syödä puolista.
Tällaisessa yksinäisessä itsekseen puuhailemissa oli jotain huvittavaa ja tyytyväisyyden tunnetta herättävää.