Jo joulun edellä oli Leppirannan isäntä päättänyt ja Laurin kuullen sanonutkin, että "kun tästä vain pyhät ohi vaeltaa, niin mennään pariksi päiväksi Huhdansaareen rankoja hakkaamaan". Luentokursseilla Lauri muisti tämän, kun metsänhoidosta luennoitiin. Ja silloin hän päätti että nyt ei hakatakaan niinkuin ennen on hakattu, miten vain nopeimmin saadaan rankoja kasaan. Nyt hakataan metsänhoidollisten periaatteiden mukaan vain viallisia ja lahoja sekä toisten varjoon joutuneita puita, ja liian tiheitä ryhmiä harvennetaan.
Hakkuulle meno kuitenkin lykkäytyi päivästä toiseen. Loppiaisen jälkeen meni vielä pari päivää puolittain juhlan pidossa, ja sitten tuli määräys että Alaiskyläisten pitää lauantaina hakemaan tekeillä olevan vaivaistalon rakennushirsiä Tunturinmaan ulkosaralta. Matkaa sinne laskettiin sudenhännällä mitaten tulevan noin 40 kilometriä.
Leppirannastakin piti mennä molemmilla hevosilla. Heti puolenyön jälkeen lähdettiin. Yö oli tyyni ja taivas pilvessä.
Kylästä lähtien ajettiin kesällä ja talvella samaa tietä. Mutta jonkun matkan päässä tiet erosivat. Talvitie ei uskaltanut mennä niille mäille, joilla kesätie vallattomasti nousten ja laskien luikerteli. Se kiersi mäet, pysyen viljellyillä mailla, joissa aidoissakin oli syksyin avattavat ja keväisin jälleen suljettavat talvireiät.
Mäkien toisella puolella tiet taas yhtyivät, ja niin mentiin veitikkamaisia mutkia lyöden pitkän aikaa aivan viljellyillä mailla. Siitä pujahti tie tummaan, juhlallisen totisena seisovaan kuusikkoon. Kuusikkoa seurasi lyhyt kappale viidakkoa kasvavaa suota. Siitä noustiin salskeaan männikköön, joka oli kuin pyhä pilaristo jossa tie oli syntisten jalkain tallattavaksi levitettynä mattona.
Männikössä kesätie haarautui moniin haaroihin ja vihdoin loppui kokonaan. Se nyt vuorostaan ei uskaltanut lähteä sinne suolle, jonne talvitie iloisena ja rohkeana laskeutui.
Tästä alkaen oli taival melkein outoa Laurille. Heillä ei ollut tällä suunnalla mitään ajoja. Ulkosarka kyllä oli siellä samalla Tunturin maalla päin, jonne nyt oltiin menossa, mutta sen hakkuusta pitivät sinne asettuneet torpparit huolen. Joskus siellä käytiin kannot laskemassa ja ranka- ja hirsikasoja tarkastelemassa sekä tuloksetonta lain lukua torppareille harjoittamassa.
Korkeain, kallioisten mäkien väliin ahdistetulle kapealle suonkurkulle laskeuduttua Laurista tuntui kuin olisi tultu kesyttömän viileyden alueille. Noilla kallioillahan mummo vainaa tapasi jutella susien hänen nuoruutensa aikoina majailleen. Ja näillä maillahan se Alapihan vanha isäntä oli kerran nähnyt kun susi oli keskipäivällä siepannut lampaan laumasta ja sen kanssa kadonnut metsään. Ja tässähän sitä Huhdintorpan vaaria oli kerran heinämatkalla ahdistellut 12 sutta. — — Jos tuolta mäeltä nyt hyökkäisi 12 sutta ja palavin silmin, veripunaista kieltään lipoen alkaisivat tuossa ympärillä äristä ja irvistellä? — —
Kylmät väreet puistattivat Laurin ruumista.
Tien molemmilla puolilla kohoavat jyrkät mäet loppuivat yht'äkkiä, ja aivan kuin viskautumalla työntäydyttiin laajalle Tuulinevalle, jossa kasvoi lyhyitä pikkuvanhoja mäntyjä, jokainen omalla mättäällään kuin kukkaruukussa seisoen. Vapauden tunne, mutta sen rinnalla myöskin jonkinlainen turvattomuuden tunne tuli mieleen. Oli kuin tähän saakka olisi tultu vankkain käsivarsien suojassa, jotka nyt yht'äkkiä hellittivät aivan kuin sanoakseen, että "koetappa nyt yrittää itse".