Tuulinevalla yhtyi tie monen kylän yhteiseen paljon ajettuun talvitiehen.
Rannaton suo oli hämärä, salaperäinen ja määrätön kuin elämä. Kovaksi ja leveäksi tallautunut tie oli se kaiken maailman lavea tie, jolla ei ole alkua ei loppua ja jota on kevyt kulkea, mutta jolta ei myöskään mitään löydä — muuta kuin tyhjyyttä ja levottomuutta. Joka tahtoo jotain muuta löytää, hänen täytyy erota tältä kaiken maailman tieltä syrjäteille; ne ovat koleisia ja vaikeakulkuisia, mutta ne aina johtavat päämääriin, joista ihminen löytää sen tyydytyksen jota etsii.
Kuului kuin peikkojen naurua. Lauri vavahti. Mutta samassa hän älysi, että se olikin vain metsäkanan huutoa.
— Pyryä se tietää kun metsäkana vätköttää.
Hän haukotteli ja asettui kuojulleen.
Äkkiä kohotti hän päätään. Oli kuin olisi tuikahtanut valoa tuolta vähän matkaa tieltä olevalta kuusikkokummulta. — — Hän teroitti katsettaan. Tuli mieleen kertomukset metsissä nuotioitten ääressä makailevista karkulaisista ja rosvoista sekä poltetuista kylistään vainolaista pakoon lähteneistä ihmisistä.
Jälleen tuikahti valo näkyviin. Nyt sen näki selvään että se tuli ikkunasta.
— Ku — kenen tupa tuolla on? kysyi Lauri perässä ajavalta isältä.
— Hääh? kysyi isä ja haukotteli.
Lauri uudisti kysymyksensä. Nyt vasta tuntui isä huomaavan valon.