Hän idätteli aivoissaan sitä ajatusta, jonka siemen sinne kulkeutui navetan vesiränniin vettä ammentaessa.
Kaksi erilaista maailmaa ei sovi samaan kotiin. Ne ovat haitaksi toisilleen ja turmelevat toinen toisensa. Ja särkevät kodin.
Hän lähtee täältä pois ja vie maailmansa mennessään. Sitten saavat toiset olla niinkuin tahtovat, kun hän ei ole heidän tiellään — —
Minne lähtee, sitä ei hän ruvennut sen perinpohjaisemmin harkitsemaan. Pois vain täältä —!
VI.
Sunnuntaiaamuna Leppirannassa juteltiin tavallista vähemmän. Se, mikä oli välttämättä sanottava, se sanottiin. Lyhyesti ja puolittain murahtamalla sekin.
Jokaista painoi se eilisiltainen, Lauria koko eilispäiväkin, mutta ilta kuitenkin enimmän. Jokaisen teki mieli sanoa vapauttava sana, joka päästäisi painostuksen aiheuttaneen pakotuksen purkautumaan. Mutta kukaan ei saanut sitä sanotuksi. Jokaista kyllä kauhistutti se eilisiltainen, ja jokaista pelotti, että jos se nyt rupeaakin olemaan tällaista aina. Mutta sittenkään ei kukaan saanut sitä vapauttavaa sanaa sanotuksi.
— Tuota — — alkoi isä, kun aamiaista syötiin, mutta sen pitemmälle ei hän päässytkään. Ja se "tuota" jäi ainoaksi sanaksi mikä aamiaispöydässä sanottiin — Niilon molinaa lukuunottamatta.
Lauri jo useammankin kerran veti henkeään ja liikutti huuliaan sitä varten, että nyt hän sen sanoo. Mutta ei saanutkaan sanotuksi.
Painostus yhä vain kasvoi. Se uhkasi jo muuttua katkeruudeksi ja sellaisena purkautua.