Murhemielin ryhtyi Lauri aamuaskareista päästyä muuttamaan pukua. Pyhävaatteiden päällepano tuntui nyt aivan joutavalta ja melkein rasittavalta turhanaikaisen tavan noudattamiselta. Sunnuntaitunnelmaa ei ollut vähääkään. Mieltä vain ahdisti ja kalvoi.
— Äläs nyt Lauri, sanoi äiti silloin, aivan kuin olisi yht'äkkiä jotain muistanut. Minä tuon täältä sulle uudet sukat.
Äiti penkoi kirstulla ja veti sieltä uudet vast'ikään valmiiksi saamansa sukat ja toi ne Laurille.
— Olet jo niin kauan pitänyt niitä samoja sukkia että ne ovat jo hikiset. Jalkasi palelevat ja sitte saat yskää — — Pane ne nyt jalkaasi! Ne ovat lämpöiset!
Äiti antoi uudet sukat Laurille ja toisia pois viedessään sanoi:
— Nämä pitää huomenna pestä.
Tämä ei oikeastaan ollut mitään tavatonta. Mutta sittenkin Lauri joutui hämilleen, eikä osannut, eikä ehtinytkään sanoa mitään. Alta kulmainsa vain vilkasi äitiin, joka tarpeettoman joutuun kiiruhti pois hänen luotaan ja lattiaan katsellen rupesi kahvia jauhamaan. Sitten hän vilkasi isään, joka takan luona istuen kohenteli hiilosta kahvipannun alla, huomattavan äänekkäästi syljeskellen.
— Olenkohan yöllä jotain puhunut ääneen ja äiti on sen kuullut ja nyt sen johdosta — —? kyseli Lauri itseltään.
Mahdotonta se ei ole. Hän on kyllä voinut puhua jotain ääneenkin — unissaan. Niin levoton on hänen yönsä ollut.
Ensin iltayöstä, ennenkuin hän vielä ehti nukkuakaan, Niilo unissaan iski häntä vasten kasvoja, niin että hänen päänsä kuumeni. Se koski kipeästi, sekä päähän että mieleen. Se oli kuin lopullinen lyönti siihen kiilaan jolla hänet tahdotaan kodista irti reväistä, ja jota on pitkin päivää — pitkin elämää — lyöty yhä syvempään ja syvempään.