Hän melkein itki, ja ajatteli että kun ei häntä olisikaan maailmassa — —
Sitten oli hän nähnyt unta. Hän muisti sen vieläkin ihmeen selvästi.
Hän oli kuollut. Makasi suutuvassa laudalla valkean lakanan alla. Ulkona paistoi syksyinen ilta-aurinko, ja pihanpuoleisesta ikkunasta osui joku säde suutupaankin. Isä ja äiti seisoivat ikkunan luona ja puhelivat hiljaa.
"Onkohan Laurin nyt hyvä olla?" kysyy isä. "Ei tiedä", huokaa äiti.
"Kyllä Jumala omistaan huolen pitää."
"Täällä ei Laurin ollut hyvä olla", sanoo isä taas vähän ajan kuluttua.
Äiti pyyhkii silmiään esiliinaan.
"Me olimme liian ankaroita hänelle", jatkaa isä ja kääntyy katsomaan ulos. "Lauri oli liian hento meidän käsiimme."
"Niin oli", sanoi äitikin. Ja itkuun purskahtaen lisää: "Minun on ollut niin katkerasti ikävä Lauria!"
"Niin on minunkin! Kun se melkein kaiket pyhätkin oli tässä kotosalla", tunnustaa isäkin, eikä enää yritäkään salata kyyneleitään.
Hän huusi jotain isälle ja äidille, ja siihen hän heräsi. —