Hän katsahti taas vuoroin isään, vuoroin äitiin, mutta ei saanut selkoa, ovatko he kuulleet hänen jotain unissaan puhuneen.
Hän sai sukat ja kengät jalkaansa, heittäytyi selälleen penkille ja jatkoi muisteluaan.
Herättyään oli hän melkein surullinen, kun ei ollutkaan kuollut. Siinä laudalla oli niin suloinen maata, ja tuntea että joku häntäkin kaipaa. Ja ehkä Annikin silloin kaipaisi — — Istuttaisi kukan hänen haudalleen ja muistelisi häntä — —
Mutta Annin tähden hän haluaisi vielä elääkin — — Ja Annin tähden hän haluaisi olla täällä, olla kotona ja tehdä työtä — — Ja jos isä ja äitikin — —
— Olenko minä yöllä jotain puhunut unissani? — kysyi hän kattoon katsoen.
— En minä ainakaan ole mitään kuullut, vastasi äiti. — Kuinka niin meinaat?
Lauri kääntyi lattialle päin.
— Näin vain niin kummallisia unia.
— Muuten siellä teidän sängyssä on kiehkattu yöllä, mutta en minä mitään puhetta ole kuullut, jatkoi äiti, kahvikuppeja pöydälle asetellessaan.
— Niilo siellä iltayöstä itkua tehden huusi oikein kovaa että: lyö lyö — potkase, mutta en minäkään sinun ole kuullut mitään puhuvan, sanoi isä.