— Mitähän tuo on tarjonnut kannolta — tai millä kaupalla se on ajatellut myödä? jatkoi isä kyselemistään.
— En minä tiedä sitäkään.
Laurin oli paha mieli, kun ei tiennyt mitään vastata, nyt kun isä häneltäkin jotain kyseli.
— Meidänkin pitäisi myödä metsää, kun ne niin niillä metsillä ihmiset rahoja saavat, sanoi äiti.
— Jopahan, pani isä siihen, eikä Laurikaan hennonut särkeä tunnelmaa sanomalla, että Leppirannan metsät on hakattu niin, ettei niissä ole myömistä.
Kahvin juotuaan kävi Lauri tallissa.
Isä sillä aikaa asetti silmälasit päähänsä, otti viimeviikkoisen sanomalehden ikkunaverhon nuoralta ja levitti sen eteensä pöydälle. Äiti haki nurkkakaapista vanhan Arndtin Postillan ja asettui toiseen päähän pöytää sitä lukemaan. Hänelläkin oli silmälasit päässä.
Kun Lauri tuli tupaan, otti hän samasta nurkkakaapista Maanviljelysopin ja istui penkille selkä kaappia vasten, jalat suorana pitkin penkkiä alkoi hänkin lukea.
Hänen lukemisestaan ei kuitenkaan tullut totta. Mieli oli niin kukkuroillaan, että sinne ei mahtunut enää mitään.
Hänen täytyi katsoa isää ja äitiä.