Äidin silmälasit olivat valahtaneet nenälle, silmät olivat kiinni ja pää nyökkäili. Isä oli lukemiseensa kiintynyt. Kuletti sormeaan pitkin rivejä ja hiljaa mumisten tavaili sanoja kokoon ja aina nyökkäsi vakuuttavasti päällään kun sai sanan irti.
Taas huomasi Lauri, että isä on vanhettunut ja että myöskin äiti alkaa jo olla vanha ja väsynyt. Hänen tuli sääli heitä molempia.
Häntä alkoi ahdistaa heikko, mutta yhä hiljalleen voimistuva itsesyytöksen tunne. Se sanoi että hän on laiminlyönyt vanhempiaan, että hän ei ole tehnyt heille kaikkea hyvää, mitä olisi voinut. Koska hän on esimerkiksi sanomalehteä heille ääneen lukenut — —? Hän ei muistanut sitä aikaa. Ehkä pikkupoikana joskus.
Tuollaisella tuskalla on isä saanut itse yrittää niistä selkoa? — —
Lauri keikautti itsensä seisaalleen lattialle, asetti
Maanviljelysopin pöydälle ja meni isän luo.
— Mitä te luette?
— Tuota mä vain, sanoi isä ja kuin ällistyneenä kohotti päätään ja katsoi Lauriin. — Tuota mä vain, kun tuossa on kuinka jonkun talon lammas on pudonnut kaivoon ja kuinka isä ja poika ovat meinanneet sitä sieltä pelastaa, mutta kumpikaan ei ole uskaltanut mennä kaivoon, kun ovat pelänneet ettei toinen sitten vedäkään ylös — hehehe — —. Se on sukkela tapaus. Koetas sä se lukea oikein ääneen!
Isä ojensi lehden Laurille. Äitikin havahtui kuuntelemaan. Lauria omituisesti ikäänkuin hävetti, kun otti lehden isältä ja alkoi lukea. Mutta alkuun päästyään hän luki kaikki mitä lehdessä oli vähänkin sellaista, jonka arveli isän ja äidin mieltä kiinnittävän.
— Johan siinä taas oli jos jotakin, sanoi isä Laurin lopetettua lukemisensa, ja tyytyväisenä pani piippuun kuin syönnin jälkeen.
— Kovasti siinä taas olikin erinomaisia, sanoi äitikin, haukotteli, kallisti itseään niin että näki kuinka paljon kello on. Nousi, otti kaapista perunavadin jonka tyhjensi takalla hiljalleen sirisevään lihapannuun.