Lauri käveli edestakaisin lattialla. Pysähtyi pöydän luona, avasi
Maanviljelysopin, vilkasi siihen ja antoi sen jälleen painua kiinni.
Alkoi taas kävellä. Hänen teki mieli sanoa kuinka hyvä ja suloinen
hänen nyt on olla, mutta ei saanut sitä sanotuksi.
Vähän aikaa siten käveltyään hän pujahti kamariin ja kauas katsova ilme silmissään otti pöytälaatikostaan päiväkirjavihkonsa esille ja rupesi kirjoittamaan.
"Nyt tiedän miksi rupean! Rupean maanviljelijäksi. Sellaiseksi uudenaikaiseksi muille esimerkkinä olevaksi maanviljelijäksi. Olen ollut kolmena päivänä maataloudellisilla luentokursseilla. Siellä jo tällaisen päätöksen tein. Ja sen jälkeen se päätös on yhä vain varmistunut. Minä en lähde täältä pois! Tänne jään, täällä teen työtä ja uhraan voimani maanviljelyksen hyväksi, Suomeni hyväksi uhraan voimani niinkuin isät ennen sotakentillä! Minä vain uhraan ne rauhan pelloilla. — Mies, joka on ensimäinen maanviljelysrintamassa, on sankari, niinkuin sekin, joka on ensimäinen mies isänmaataan puolustavassa sotarintamassa."
"Kun vain saisin enemmän oppia ja tietoja — —! Isä kielsi jyrkästi maamieskouluun pääsyn — — Enkä aio siitä enää puhua mitään. Koetan täällä kotona kirjallisuuden avulla itse kasvattaa itsestäni kunnollisen maanviljelijän. Ja kun kasvan sellaiseksi, että minunkin sanoilleni annetaan arvoa, niin silloin tahdon kykyni mukaan levittää valoa kaikkialle ympärilleni. Tahdon kaikessa olla hyvänä esimerkkinä, kaikille naapureilleni ja kaikille, en ainoastaan maanviljelijänä, vaan myöskin ihmisenä. Ja sillä tavalla levittää valistustakin."
"On niin hauskaa ja suloista ajatella, että minä kasvan ja voimistun joka päivä ja käyn yhä tarpeellisemmaksi vanhemmilleni, jotka vanhentuvat ja heikontuvat joka päivä. Minä en jätä heitä! Minä tahdon heitä hoitaa ja vaalia, kun he tulevat vanhoiksi ja rupeavat eläkkeelle! En niinkuin joku vieras, joka on talon ostanut ja maksaa eläkkeen vaillinaisin mitoin ja huonolla tavaralla ja joka kerta toivoen, ettei enää toiste tarvitsisi tätä maksaa. Minä maksan eläkkeen parhaalla tavaralla kukkura-mitoin. Enkä anna heille ynseitä katseita enkä sydäntä viilteleviä sanoja."
"Eilen minä sanoin jotain sellaista — —. Juuriston Sussu oli maitovelkaansa maksamassa, ja heille tuli äidin kanssa viiden pennin ero laskuissa. Se aiheutti keskustelun, joka kirveli sydäntäni ja kuohutti mieltäni. Jos olisin voinut sanoiksi muodostaa sen mitä tunsin, niin se olisi pannut jokaisen vapisemaan. Ja sanoinkinhan minä jotain — — mutta — — En enää milloinkaan sano sillä tavalla äidille — —. Jotain samallaista kuin eilen tunsin kerran toissa talvena. Se oli muuan leuto sunnuntaipäivä. Oli juuri syöty puolinen. Silloin tuli Pikku Leenan Rikku tupaan ja arkana istui oven luo tuolille. Kissa nuokuskeli takkakivellä, mutta kun Rikku tuli, niin havahtui. Ja kun Rikku ehti istumaan, hyppäsi kissa takkakiveltä lattialle ja meni Rikun luo. Pyyhiskeli poskiaan ja kylkiään Rikun jalkoihin ja häntäänsä taivutellen kierteli ympärillä kaikin tavoin ystäväksi tekeytyen. Rikku, jonka kasvojen sävy osotti ikäiselleen sopimatonta vakavuutta — elämänkokemusten synnyttämää — silitteli kissaa ja puheli sille hellästi. — Kenties kissa tahtoi lohduttaa tuota sunnuntainakin repaleissa kulkevaa poikasta, ja kenties poikanen sen ymmärsi. Siltä minusta ainakin tuntui."
"Mutta sitten Rikku pyysi ruokaa — Pyysi ruokaa! Se pyyntö vihlasi sydäntäni ja kuristi kurkkuani. Jos olisin ollut äidin sijassa, niin olisin hakenut Rikulle parhainta mitä olisin löytänyt. Antoihan se äitikin. Suuren voileivän ja kupillisen maitoa. Mutta sittenkään en tuntenut tyydytystä. Minua hävetti, en itsekään tiedä mikä, ja sielussani kuohui. — Rikku söi kaikki hyvällä ruokahalulla, toi tyhjän kupin pöydälle ja saman tien läksi pois. 'Kiitoksia' huusi vain ovessa mennessään. En voinut olla ikkunasta seuraamatta hänen menoaan. Tiellä tuli Niilo häntä vastaan ja alkoi häntä lumittaa. Koputin ikkunaan, ja Niilo jätti Rikun rauhaan. 'Kuinka sinä kehtasit', sanoin Niilolle kun hän tuli tupaan. — Sanoin samalla tavalla kuin äidille eilen illalla. — Niilo vain nakkasi nenäänsä ja halveksivasti sanoi että: 'mitä kerjäläispojan on lukua. Sitä saa vaikka lyödä!' — Että meidän 'sivistyneessä' ja loistavassa yhteiskunnassamme on sellaisiakin, joiden täytyy pyytää ruokaa — —! Ja toiset samalla aikaa tuhlaavat kymmeniä tuhansia markkoja turhuuteen ja ylellisyyteen! Eivätkä tee mitään oikeaa työtä. — Jos tosiaankaan ei voida tällaisia ristiriitoja ja epäkohtia saada korjatuksi, niin tulkoon tuli ja surma ja hajoittakoon tämän maailman usvaksi, josta sen sanotaan muodostuneenkin. Olisi silloin edes sitä vähemmän kurjuutta ja kärsimyksiä avaruudessa — —."
"Siihen suuntaan riehuivat ajatukseni silloin, samoin kuin eilenkin. Ja niin ajattelen nytkin. Mutta nyt minulla on toivoa, että tällaiset ja muunkinlaiset epäkohdat vähitellen korjautuvat. Ja siinä työssä tahdon minäkin olla mukana! Mutta — — Jos niitä ei saada korjatuksi! — — Jos ei saada, niin tulkoon vain tuli ja surma ja hävittäköön tämän maailman. Parempi silloin on niin."
Sydän jyskytti, posket hehkuivat, silmät paloivat ja kynä kiisi kuin hullaantunut riviltä toiselle. Kynää pitelevä käsi vapisi ja kirjoitus muistutti risuaidan varjokuvaa. Mutta sitä hän ei ajatellut. Eikä hän oikeastaan ajatellut muutakaan. Kirjoitti vain kuin jonkun voiman pakottamana sanoja ja ajatuksia, jotka pulppuilivat jostain kuohuvasta lähteestä. Nyt tuntui kuohu tyyntyvän. Kynää pitelevä käsi kohosi ylös. Pää painautui sitä vasten. Silmät suuntautuivat ikkunasta ulos tähtäämään, mutta katse niissä oli syvälle sisäänpäin kääntynyt. —
— Tule nyt Lauri syömään! huusi äiti tuvasta.