Hätiköiden pisti Lauri vihkon pöytälaatikkoon, lukitsi sen ja pisti avaimen taskuunsa. Meni tupaan ja kamarin oven vieressä olevasta tuvan ovesta jälleen porstuaan.
— Minä olin äsken tallissa. Ei sinne tarvitse mennä, huusi isä tuvasta.
Lauri kääntyi takaisin tupaan ja meni syömään.
— Kyllähän ne hevoset nyt siellä pysyvät. Sitten sopii mennä tekemään silppua niille kun on syöty, sanoi isä.
Puhelu ei nytkään ottanut luistaakseen. Laurin mielessä oli jo pitemmän aikaa askarrellut joku ajatus. Nyt hän ajatteli sen kirjoittaa päiväkirjaansa ja suunnitteli sitä. Isä ja äitikään eivät näyttäneet puhelusta välittävän, ja Niiloa ei ollut kotonakaan.
Syötyään ja vähän aikaa hampaitaan tulitikulla kaiveltuaan meni Lauri talliin.
Tiainen hypähteli liiverin räystään alla seinässä ja viserteli pakkasta ennustavasti.
— Tsi tsi — titilittäätäävikvikviäävui, se sanoi ja Laurin mielestä se tarkoitti samaa kuin punalakkinen tonttu puolisen edellä tuvassa.
Kun hän tuli takaisin tupaan, nukkui isä penkillä ja äiti peräsängyssä. Ei siis herättänyt kenenkään huomiota, vaikka hän menikin suoraa päätä kamariin. Siellä otti hän heti päiväkirjavihkonsa pöydälle ja alkoi taas kirjottaa.
"Kun katselen ihmisten elämää, raatamista ja ahertamista, niin tulee usein mieleeni kysymys: mitä varten ihmisten pitää tuolla tavalla raataa ja ahertaa? Mikä tarkotus heillä on, jota varten noin ahkeroivat? Etsiessäni vastausta näihin kysymyksiini olen huomannut että yksi osa työskentelee vain saadakseen elämänsä niin nautintorikkaaksi kuin suinkin mahdollista, toiset saadakseen kultaa kirstunsa pohjalle, ja on paljon — ehkä enimmän — sellaisiakin, joiden täytyy raataa ja ahertaa kaikin voimin, saadakseen itselleen ruoan ja vaatteet. — Ylevämpiä pyrkimyksiä olen huomannut sangen vähän. — Eikö meillä ole muuta kuin tämä ruumis ja ruumiillinen elämä — —?"