Taas istui hän keinutuoliin ja alkoi hiljaa keinua. Päässä tuntui suloinen raukeus. Ei haluttanut lukea ei ajatella eikä mitään. Näin vaan oli hyvä olla.
Alkoi hämärtää.
Raukeus oli Laurista vähitellen kadonnut. Hänen mielialansa oli ollut aallon harjalla, painunut siitä aallon pohjaan ja nyt se taas kohosi harjalle.
Siinä oli sekaisin suloista haikeamielisyyttä ja kaihoa, mutta enite kuitenkin toimintahalua, halua tarttua kaksin käsin johonkin elämän epäkohtaan ja repiä se hajalle, raastaa auki jokin mätäpaise ja toimittaa siinä oikein perinpohjainen puhdistus. Tai olisi tässä ruma ryteikkökorpi! Sen hän raivaisi pelloksi. Tai mitä vaan sellaista, joka kysyisi raatamista ja työtä. Niin juuri — työtä! Työtä! Sitä hän nyt tahtoisi tehdä. Työtä äidin ja isän hyväksi ja työtä — — Niinilän Anni — —
Suloinen vavahdus puistatti ruumista.
Hän käveli jonkun kierroksen lattialla. Tuli pöydän luo, tarttui lujasti kiinni sen reunoihin ja säihkyvin silmin katsoi ulos. Istui jälleen keinutuoliin ja alkoi keinua, ensin voimakkaasti, mutta vähitellen hiljentyen.
Toimintahalun alkoi voittaa sanaton kaiho. Käsi poskella, kyynäspää tuolin käsivarrella hän hiljalleen keinutteli haaveileva sävy silmissä.
Heikko valo kuvastui kamarin lattialle. Lauri kohotti päätään ja katsoi ikkunasta ulos. Siellä oli pehmeän sininen taivas ja hämärästi tuikkivain tähtien ympäröimä haaveilevan ja unisen näköinen kuu. Oli kuin olisi kuu vain omia aikojaan liikkeelle lähtenyt näin pyhäiltana.
Lauri katsoi taivasta, tähtiä ja kuuta. Ja kuta kauemmin hän katsoi, sitä syvemmäksi kasvoi kaiho ja sitä levottomammin hän odotti jotain.
Maantiellä meni kolme tyttöä toistensa käsikoukussa tanssaillen ja liikkeistä päättäen sydämellisesti nauraen. Huomaamattaan siirtyi Lauri ikkunan luo ja katseillaan seurasi heitä niin kauan kuin suinkin voi nähdä. Ja vielä kun tytöt katosivat riihen varjoon hän yhä vain seisoi ja katsoi ulos. Hän tunsi voittamatonta halua lähteä kylälle tänä iltana.