Reippaasti sujui työ. Ryhti ja voima vain parantuivat työn kuluessa. Katse sattui vinoon painuneeseen tuvan nurkkaan. Se pitää korjata! Mutta kun ei hän nyt voinut tarttua siihen kiinni ja nostaa sitä suoraksi, tarttui hän entistä lujemmin ämpärin nostosalkoon. — Keväällä tuo nurkka korjataan! Navetta myöskin rakennetaan keväällä uusi. Hirret jo viime talvena hakattiin ja veistettiin valmiiksi. Ja kun se nyt kerran tehdään uusi, ei siitä enää tehdä sellaista pimeää ja ummehtunutta vankikoppia kuin tämä vanha on. Hän sommittelee siihen piirustukset! Koko kartano kunnostetaan ja maalataan punaiseksi. Paljonkohan se tulisi maksamaan? — — Siksi sen ainakin pitää tulla valmiiksi kun — —
Taas tuli Niinilän Anni mieleen, ja ämpäri painui entistä vinhemmin kaivoon ja tuli samaa vauhtia sieltä takaisin ylös.
Sydän lämpeni, ja jälleen valtasi mielen vapisuttava onnen odotus ja salaperäisen syvä kaiho.
Sitä herätti ja kasvatti kaikki. Kaivon vintin kitinä, ladon oven narina, askelten narskahtelu, luonnon pyhätunnelmainen hiljaisuus, jota alkavan pakkasen heikot paukahdukset säestivät, kirkkaan sininen ja mieltä avarruttavan korkea taivaan laki, kuu, joka terävänä ja nyt jo asiallisen näköisenä katseli alas maahan, kaikki ne kasvattivat kaihoa hänen mielessään ja puhuivat hänelle elämän salamyhkäisestä onnesta.
Vesi oli ammennettuna.
Juoksujalassa kiiruhti Lauri tupaan, mennessään vielä vilkaisten painuneesen tuvan nurkkaan. Heitti arkitakin penkille, pesi kasvonsa, kampasi peilin edessä huolellisesti tukkansa. Sitten nyppi rikat vaatteistaan pois, pani pyhätakin ja palttoon päälleen, katsahti vielä peiliin ja asetti lakkinsa oikein. Sitten pujahti ulos kuin puolittain salaa.
Ensin menee hän Alaniemeen. Sitten he lähtevät Miskan kanssa kylälle ja ehkä he menevät katsomaan — — Niinilän Anniakin — —.
VII.
Tuli kesä. Lauri oli Takanevalla kyntämässä syksyllä kyntämättä jätettyä kesantoa.
Hän pysäytti hevosen ja istahti auran sauvalle.