Niin hiljaista ja lämmintä! Ei tunnu tuulenhenkäystäkään. Aurinko vain paahtaa, ja kuumentunut ilma väreilee latojen seinämillä ja aitain vierillä kuin olisi se sulaa metallia.
Linnutkin ovat hellettä paossa. Ei kuulu kuin joku yksinäinen viserrys silloin tällöin.
"Prits, prits, prits."
Västäräkki tuli taas vaolle. Seisoi hetkisen ja keinutteli pyrstöään.
Huomasi madon vaossa. Koppasi sen kiinni, toisen ja kolmannenkin. —
Täyden taakan saatuaan lensi pois. Ladon luona näyttää sillä olevan
pesä.
Västäräkin mentyä oli taas hiljaista kuin leikkuupellolla, väen päivällislepoa pitäessä.
Lauri pyyhki paidan hihaan hikeä otsaltaan, nousi ja tarttui suitsiin.
— Lämmintä on ja hiljaista, mutta — — Koetetaan taas ruuna! Nooh!
Ruuna jännitti raajansa, ja verkkaan mutta varmasti alkoi aura luistaa. Viilu irrottui ja kohosi vaarnan päälle kuin epäillen, taipui siitä siiven alle, ja vihdoin lysähti toista viilua vasten, aivan kuin olisi huomannut että juuri näinhän se parhainta onkin.
Pellosta lensi leivonen. Ei livertäen suoraan ylös, vaan aidalle lyhyesti kirkuen. Toista vakoa takaisin tullessa se taas läksi pellosta. Ja niin aina kun Lauri sillä kohdalla tuli tai meni.
— Mitähän se tuolla tarkottaa? ajatteli Lauri ja ajoi pari vakoa.