Taitaa sittenkin olla parhainta kun ei ole tietääkseen koko pesästä.
Ajaa vain sinne menemään. Sielläpä he sitten ovat — —
Lauri viskoi eväitten loput laukkuun, paneutui pitkälleen ja yritti nukkua. —
Kun hän taas rupesi ajamaan, ei leivonen enää lähtenytkään lentoon. Hiukan vain käveli syrjempään ja sieltä katsoi. Lauri käänsi päänsä toisaanne ja kiiruhti hevostaan.
Lopulta leivonen ei lähtenyt pesästä poiskaan. Hiukan vain kohottautui ja katsoi Lauriin.
Lauri pysäytti hevosen ja katsoi leivosen tuskaisesti pälyileviin silmiin, muisti ne avuttomat keltanokkaiset leivosen pojat siellä pesässä. Ja leivosen laulun hän muisti. — Eikä ajanutkaan ylitse, vaan meni ja katkaisi aidasta kaksi seivästä, jotka asetti pesän molemmille puolille vaon suuntaan, merkeiksi ettei vain vahingossakaan ajaisi pesään.
Nyt oli taas mieli keveä. Hän kynti ja vihelsi ja piti tarkasti silmällä ettei vain pesä rikkoontuisi. Kun kynnös tuli niin likelle pesää, että oli ruvettava vakoa mutkalle ajamaan, ei ruuna ollut uskoakseen että tässä todellakin pitää sivulle poiketa. Kun Lauri hellittämättä veti ohjasta niin päin, niin ruuna pysähtyi ja katsoi Lauriin.
— No etkö sinä nyt usko? Siellä on leivosen pesä ja me jätämme sille tähän vähäsen maata, koetti Lauri selittää ja nyki ohjaksesta. Leivosella on yhtä hyvä oikeus elää maan päällä kuin meilläkin.
Uskoihan ruuna sen vihdoin, ja niin saatiin siihen jäämään keskeltä leveämpi, mutta kumpaankin päähän kapeneva pillikkeen ja horsman taimia kasvava kyntämätön kappale.
Lauri ajoi seuraavaankin peltoon ensimäiset vaot ja antoi sitten hevosen levähtää. Tänne etäämmä näytti leivosen palsta vihreältä saarelta mustan meren keskellä.
— On siellä nyt leivosten herttainen asuskella omalla sarallaan.