— Eikä moitita isää, eikä sitä saakaan moittia. Isä tekee sen kuin parhaimmaksi ymmärtää. Isän mielestä on synti panna rahaa maahan. Mistä sitten tuloja olisi, jos maahankin alkaa menoja olla? — Eikä se kaikkein hulluin ajatus olekaan, jos ei niin perin viisaskaan. Mutta isä on vanha ja isän hartiat ovat työstä köyristyneet. Meidän täytyy, ruuna, isää kunnioittaa! Jos isällä olisi edes niinkin paljon tietoja kuin esimerkiksi minulla, niin hän olisi maanviljelijän malli. Tai jos minusta tulisi yhtä hyvä työmies kuin isä on, niin silloin minä olisin maanviljelijän malli. Ja miks'ei minusta tulisi. Yritetään kuitenkin. Hakavainiossa syksyllä näytetään mihin tässä pystytään! Heipä hei, ruuna!
Tumman harmahtavaksi kuivuva käännetty alue laajeni laajenemistaan, ja likaisen sängen sekä viheriän rikkaruohon taimiston peittämä alue yhä supistui. Ruunan kylet olivat vaahdossa, ja hiki virtaili pitkin Laurin ruumista. Mutta siihen ei hän tullut huomiotaan kiinnittäneeksi. Hän vain ajatteli sitä suunnitelmaansa, minkä oli tehnyt. Sitä nimittäin, että Leppirannan talossa ei tästä alkaen enää tahallaan jätetä kesantomaita syksyllä kyntämättä, niinkuin tähän saakka on tehty. Ja että aura pannaan joka kerta menemään aina hiukan syvempään kuin se edelliskerralla on mennyt.
* * * * *
Kun Lauri illalla tavallista myöhemmin tuli kotiin, istui isä aitan porraskivellä aitakarahkoita halkomassa.
— Kaikkiko tuli? kysyi, kun näki auran ja aisat rattailla.
— Kaikki tuli. Leivoselle vain jätin palstan.
— Oliko leivosen pesä? — Isä naurahti.
— Oli. Keskellä peltoa. Enkä ilennyt sitä maahan haudata, vaan jätin siihen kappaleen kyntämättä, selitti Lauri hevosta valjaista riisuessaan.
— Niilo saakin nyt mennä viemään hevosen. — Isä nousi ja lantioitaan painellen meni tupaan. Tuli pian takaisin Niiloa edellään työntäen.
— Mene nyt vain, mene!