— Miks'ei Lauri itse mene, kiukkuili Niilo.
— No sinun pitää myös työlle tottua. Kylläpä toisinaan menisit.
Pitää joskus mennä, vaikka ei niin kovin haluttaisikaan.
— Kyllähän minä sen käyn itsekin viemässä, koetti Lauri sovitella.
— Ei, kyllä Niilon pitää nyt mennä. Sinulla on vielä se puiden kasteleminenkin. Ei Niilo kuitenkaan niitä kastele.
— Revin minä ne, sinkautti Niilo.
— Senpätähden sinun pitääkin mennä hevosta viemään, sanoi isä ja naurahti toisella tavalla kuin äsken Laurille. Se sai Niilon taipumaan.
Nurpeilla nenin ponnahutti hän itsensä ruunan selkään, iski ohjasperillä lautasille, ja niin lähdettiin heti alussa täyttä ravia.
Lauri laittoi valjaat talliin ja rattaat liiveriin ja sitten meni tupaan. Syötyään hän tiedusteli äidiltä kahta ämpäriä, saadakseen kannetuksi joesta vettä istutuksilleen.
— Siellä on korvo täynnä, sanoi äiti.
Lauri katsahti äitiin, mutta ei sanonut mitään. Meni vain ulos kastelemaan istutuksiaan ja nauttimaan kesäillan rauhasta.