Äiti seisoi takan luona toinen jalka takkakivellä ja musta kahvinhämmennystikku kädessään. Keitti iltapuolikahvia.
— Eikö siellä kylillä Niiloa näkynyt? kysyi Laurilta.
— En minä ainakaan ole nähnyt.
— Missähän se kakara taas kaiken päivää kaltraa? Kastelee hyvät vaatteensakin, murehti äiti. — Muistaako edes mennä lehmiä kotiin hakemaan.
Lauri oli mennyt ikkunan luo, nostanut oikean jalkansa penkille, asetti saman puoleisen kyynäspään polvea vasten ja leukansa kättä vasten. Katseli ulos sateeseen.
— Ei nyt tarvitse puita kastella, ihasteli äiti.
— Ei tarvitse, myönsi Lauri muuta ajatellen.
— Ei moneen päivään niitä nyt tarvitse kastella. Kun näin kovin sataa, sanoi äiti vielä ja nosti kahvipannun takkakivelle.
Lauri katseli vain ulos.
Niinilässä oli komeita koivuja molemmin puolin tietä, aivan niinkuin hänkin aikoo istuttaa ja on jo vähän istuttanutkin. Ja puutarha siellä oli kunnossa! Sellaista hänkin rupeaa yrittämään.