— Joo. En minä sitä enää pidä. Tiedä mikä karvoo vielä tuleekaan, kun oikein ehtii. Se toisen lapsen kurittaminenkin on niin ilkeää, jotta kyllä se mun puolestani saa jäädä tekemättä, sanoi Varsanniemi ja sylkäisi matolle.
— Niin, onhan se niinkin, myönsi Ratulainen. Meillä olikin tässä opettajan kanssa juuri puhetta siitä Masasta, että mikä sen on tullut, kun se tuollaisia tekee. Eihän siinä ennen ole sellaisia merkkejä näkynyt?
— No ei sitten vähääkään, ennenkuin nyt nämä, joista tässä on juuri puhe ollut. Minäkin olen luullut, jotta ei sillä ole sisua ollenkaan. Mutta näkyy vain olevankin. Silloin mä sen tulin jo näkemään, kun se sitä meidän emäntää käteen puri.
— Mitä? Puri!?
— Joo.
Varsanniemi kertoi koko asian.
— Emäntä on kyllä kieltänyt, jotta ei sitä saa kellenkään sanoa, eikä tarvitsekaan sitä tämän leveämmälle levittää. Emäntä kovasti kummasteli. Ylikarpin Tussuakin, jotta kun kehtaa tulla täysiaikainen mies porajamaan, lopetti Varsanniemi kertomuksensa.
— Hm hm, hymähteli Ratulainen. Mikähän kumma siihen Masaan on oikein mennyt?
— No en minä ainakaan ymmärrä, tunnusti ja ihmetteli Varsanniemi.
— Joistakin seikoista olen minä johtunut ajattelemaan, että se on yhteydessä hänen veljensä kuolemantapauksen kanssa, sanoi opettaja. Se on jollain tapaa koskenut häneen niin ankarasti, että hänen hermostonsa on ärtynyt eikä toimi enää oikein normaalisesti. Enkä minä usko, että tässä kuri mitään auttaa. Pikemmin —