— No ei mitään se auta, innostui Varsanniemi. Silloin mä tulin senkin näkemään, kun minä — tuota — Varsanniemi hämmentyi hiukan.
— Kun se siihen meidän emännän käteen puri, niin mä menin niin luontooni, jotta mä otin ja tukistin sitä, alkoi hän tyynemmin. Ja vaikka mä ravistin sitä oikein noin kätevänlaisesti, niin se ei urahtanut. Hampaitten ritinä vain kuului ja suusta pursusi vaahtoa. Mutta ääntä se ei päästänyt. Äsken mä olin tehdä samoin, mutta sain kuitenkin itseni takaisin. Ja sentähden se pitääkin laittaa meiltä pois, jotta minä en enää toista kertaa sitä tee. Ei siitä mitään hyvää ole. Paatuu se vain. Paatuu ja sappi kasvaa.
— Minä luulen, että kun hän pääsisi jonnekin muualle, toiseen piiriin, jossa ei häntä ja hänen asioitaan tunnettaisi, niinkuin ne täällä tunnetaan, niin se tekisi hänelle hyvää, sanoi opettaja, kun taas sai vuoron.
— Se voisi olla, myönsi Varsanniemi.
— Olisikohan hänellä ketään sukulaisia missään muissa kunnissa? kysyi Ratulainen Varsanniemeltä. Tiedättekö te?
— En mä muita tiedä, mutta setä hänellä on kaupungissa, sanoi Varsanniemi miettien ja lattiaan katsoen. Samassa hän jo innostuneena kohotti päänsä ja löi käsillä polviinsa ja melkein huudahti:
— Jaa, mutta sinne se sopiikin! Sillä ei ole yhtään lasta. Viime syksynä kuoli ainoa tyttö keuhkotautiin. Sinne se sopii! Ja ne ovat sitten vielä niin aikaan tuleva pari, jotta kun sattuu, niin ottavat Masan ilman maksuakin.
— Tunnetteko te ne? kysyi Ratula.
— No, niinkuin sun siinä. Me oomme sen Hermannin — se on Hermanni sen miehen nimi — me oomme sen kanssa rippikoulukaverit. Minä oon monta kertaa sen torilla nähnyt, kun oon kaupungissa ollut. Ja oon mä jonkun kerran sen asunnollakin käynyt, kertoi Varsanniemi.
— Mitenkähän se olisi, tuumiskeli Ratulainen. Jos te ette aijo enää Masaa pitää, niin tekisittekö sen palveluksen että ottaisitte selvän, suostuvatko he ottamaan Masan? Kun te olette tuttavakin niiden kanssa.