— Älä nyt toista jätä, huusi isäntä.
— Kyllähän se sinne yksinkin pääsee, vastasi poika-Masa ja löi oven perässään kiinni.
— Koetas mennä Ratulaan katsomaan eikö Miska lähde, neuvoi ja lohdutteli isäntä Masaa.
Masalla ei ollut minkäänlaista päällystakkia. Harmaan villavyön hän vain silmusti kaulaansa ja läksi.
Ratulan pari vuotta Masaa vanhempi renki, Miska, oli juuri lähdössä työväentalolle.
— Piruko sinne menee, jahkaili hän, kun Masa mainitsi jotain nuorisoseurantalolle menosta. Siellä on niin saakurin fiiniä, jotta ei siellä uskalla meidänmoinen paljoa hengittääkään. Tytötkin niinkuin mitäkin enkelinkuvia. Älä piru vie mene sinne. Tule vain työväentalolle. Siellä meidänmoistakin pidetään ihmisenä.
Masalla ei ollut minkäänlaista omaa suunnitelmaa ja hän myöntyi Miskan ehdotukseen, aivan samoin kuin äsken isännänkin kehoitukseen ja meni Miskan kanssa työväentalolle.
Tämän ensimäisen iltamamatkansa jälkeen oli Masan ihmeellinen olla. Oliko se jotain uutta, se, jota siellä puhuttiin? Vai oliko se vanhaa ja tuttua? Hyvin tuttua. Ne molemmat, jotka siellä puhuivat, sanoivat, että ihmiset on eroitettu kahteen eri laumaan. Toisessa on rikkaat ja toisessa köyhät. Sanoivat ne niille kumpaisillekin jonkinlaiset nimetkin, mutta ne eivät jääneet hänen mieleensä. Ja ne sanoivat, jotta köyhää kansaa on aina sorrettu ja pilkattu ja ylönkatsottu. Ja se on saanut aina tehdä raskaimmat työt ja sittenkin elää ainaisessa puutteessa ja kurjuudessa. Saanut aina olla niinkuin tyhjäksi syödyllä laitumella samalla aikaa kuin toiset lihavilla apilanurmilla suun täysin ahmaavat. Ne sanoivat, jotta sellainen on väärin ja jotta jokaisella ihmisellä pitäisi olla yhtä paljon ja samanlaista, ja jotta pitäisi olla niin, että ei köyhiä olisikaan, vaan pitäisi kaikkien ihmisten olla yhdenarvoisia.
Ällistyneenä oli hän kuunnellut suu auki.
Sehän oli juuri niin kuin hän oli aina itsekseen ajatellut, että noin sen pitäisi olla. Ja siellä iltamassa hän melkein jo häpesi, kun niin suurelle ihmisjoukolle puhutaan sitä, mitä hän oli ajatellut. Ja yhteen aikaan oli jo alkamaisillaan muistella, että koska ja missä hän olisi tuolle miehelle ajatuksistaan puhunut. Mutta ymmärsi kuitenkin, että sehän on mahdotonta. Eihän hän ole tuota miestä koskaan nähnytkään. Ei edes tiedä mistä se on kotoisinkaan. Ja eihän hän ollut kellekään muullekaan koskaan mitään semmoista puhunut. — Se vain itsestään ajatteli samoin kuin hänkin.