Ulkona sataa tuhuuttaa ja tuvassakin on melkein kuin hämärä. Isäntä kuorsaa peräsängyssä ja pyhittää lepopäivää. Ovisängyn vieressä piika-Sanna kampaa hiuksiaan katsoen ikkunasta, raskasmielinen ilme silmissään. Kamarista kuuluu hiljaista puhelua, josta toisinaan erottautuu jokin äkäisempi tiuskaus, laatikkojen avaamista ja muuta kahinaa.
Yht'äkkiä kamarin ovi riipaistaan auki.
— Onko Sanna siellä? kuuluu sieltä kiusaantunut ääni.
— On, vastaa Sanna.
— Tuletko tänne kamariin! pyytää sama ääni.
Sanna menee.
Siellä on Sannaa hiukan vanhempi tytär Hilma alusvaatteillaan ja emäntä istuu keinutuolissa.
— Minkä puvun minä nyt panisin juhlille? kysyy Hilma tuskastuneesta
Kun tuli tällainen sää, ettei voikaa panna uutta pukua.
— En minä tiedä, vastaa Sanna ja jonkun verran ällistyneenä katsoo tuolien selustimille ja vuoteen päälle asetettuja monia erilaisia pukuja.
— Äiti tahtoo panemaan vain tuon pumpulipuvun, selittää Hilma.