Niinä kolmena päivänä, jotka Sanni oli ollut Saarenpäässä, muistuivat emännälle entistä useammin mieleen omat aikaisin kuolleet lapsensa. Varsinkin nyt, kun roskailma oli loppunut ja miehet olivat taas päässeet metsään menemään, ja piika Maija oli naapurissa työnsä kanssa, eikä heitä ollut kotona muita kuin hän ja Sanni, oli hän kokonaan muistoihinsa vajonnut.
Jalka polki rukkia ja kädet hoitelivat langan valmistumista.
Mutta ajatukset olivat muualla.
Mitä lie tarkoitettu sillä, kun häneltä oli kaikki lapset niin aikaisin poisotettu? Oliko se ollut rangaistusta? Vai rakastavasta kädestä lähtenyttä kuritustako? kyseli hän itseltään. Ja tekikö hän edes oikein siinäkään, kun suostui ottamaan Sannin hoitoonsa? Jos hänenkin käy samoin kuin omainkin lasten? Kun parhaiksi ehtii kiintyä, niin korjataan pois.
Katse suuntautuu Sanniin, joka puhtaaksi pestynä, punanauhaiset letintyngät niskassa, istui lattialla, ikkunasta tulvivain auringon säteiden laskukohdalla, ja äänetönnä leikki vaatetilkuista kootulla nukella ja kangaspalasilla.
Niinhän hänelle oli aina käynyt, jatkoi emäntä mietteitään. Sanni oli senkin nimi, hänen esikoisensa. Puolentoista vuoden vanhana sairastui kurkkumätään. Hän valvoi yötä päivää vuoteen ääressä ja lääkärikin haettiin kolme kertaa. Mutta mikään ei auttanut. Kuolema voitti — —.
Siitä on nyt kolmekolmatta vuotta.
Kun Matti syntyi, sai hän jostain sen käsityksen, että se jää elämään. Ja elikin se viisivuotiaaksi. Sillä aikaa jo ehti Hilda syntyä ja kuollakin. Matti oli terve ja vilkas poika. Sille laitettiin jo pojan pukukin ja hän näki vieläkin, kuinka Matti ujosteli ja samalla oli hyvillään, kun puku pantiin ensi kertaa päälle. Juuri sinä päivänä täytti Matti viisi vuotta ja puku annettiin jonkinlaiseksi syntymäpäivälahjaksi. Iltapäivällä meni Matti toisten lasten kanssa jokirantaan. Siellä oli joltain kiveltä luiskahtanut jokeen — ja tuotiin ruumiina kotiin.
Emäntää vieläkin puistatti, kun muisti, kuinka hän silloin toisin vuoroin riiteli ja solvasi Jumalaa siitä, että tämä oli rikkonut lupauksensa, toisin vuoroin taas rukoili ottamaan hänetkin sinne, missä Matti oli. Pelkäsivät hänen menettäneen järkensä. — — Eikä se pelko taitanut aiheetonta ollakaan.
Matin kuoleman jälkeen syntynyttä lasta ei hän uskaltanut katsoa silmiin eikä koskaan oikein lujasti painaa rinnalleen. Puolen vuoden ikäisenä se sitten kuolikin — raukka — —.