Emäntä huokasi.
Ei ole hänen sallittu lapsesta ihmistä kasvattaa. Ei ainakaan omasta lapsesta. Sallittaneeko toisen lapsesta — — —.
Sanni rukka. Jos se onkin sinulle onnettomuus, kun meille jouduit
— — —. Eikä onni, niinkuin ihmiset sanovat — — —.
Emäntä pysäytti rukkinsa. Oikealla kädellä rukin pyörästä pitäen hän puolain välistä katsoi Sannia.
Sannikin näytti miettivän jotain. Toisella kädellään konemaisesti heilutteli nukkeaan, mutta ikkunaan tähdätyissä silmissä oli ilme, joka osoitti, että ajatukset vaelsivat muualla kuin nuken heiluttamisessa.
Yht'äkkiä hän katsahti emäntään. Heitti nuken lattialle ja juoksi emännän luo. Nojasi tämän polviin ja katsoi silmiin.
— Eihän Tanni taattanu mennä äitin kant tiltonhautaan? Tannin olit tullu kolttu likaitekti, sanoi, painautui lujemmin emännän polvia vasten, hapuili kiinni hänen käsiinsä ja kuin rukoillen katsoi silmiin.
Emännän mielessä läikähti.
— Ei Sannin tarvitse kirkonhautaan mennä! Eikä saakaan mennä, sanoi hän ja tempasi Sannin syliinsä.
— Etkö tina antaiti Tannin mennä?