Hän pyyhkäsi otsaansa.
Mitäs se olikaan kun hänen piti tehdä — —?
Ja missä hän oikein on —?
Jälleen pyyhkäisi hän otsaansa ja laski käden sivulleen. Se osui sammalen päälle koholle jääneeseen nuoraan. Hän vavahti ja äkkiä nykäisi kätensä takaisin.
Ja jäi tuijottamaan pimeään.
Vähän aikaa niin istuttuaan hän uudelleen tavoitti nuoraa. Se tuntui tutulta. Hän veti sen syliinsä, kuletti sitä kouransa lävitse ja koetti pinnistää muistiaan.
Vihdoin tuli nuoran päässä oleva silmukka hänen kouraansa.
Hän hätkähti niin että hengitys salpautui. Ja muisti missä on ja mitä varten on tänne tullut.
Hänhän on tullut tänne — hirttämään itsensä — — Etteivät ihmiset saisi hänelle sanoa että hän on — — huora — —
Kuin ankarasta vilusta väristen nousi hän seisaalleen, puristi nuoraa lujasti kädessään ja läksi kiiruusti kävelemään. Löi otsansa puuhun ja alkoi kulettaa kättä kasvojen edessä, etteivät oksat silmiin sattuisi. Satutti jalkansa useamman kerran. Ja kaatuikin. Mutta aina vain pyrki eteenpäin.