Aluksi hän uskotteli etsivänsä paikkaa missä tehdä sen mitä varten on tänne tullut. Mutta sitten hän ei enää ajatellut mitään. Kulki vain pimeässä metsässä kuin jonkun kulettamana. Ja kaikin keinoin yritti suojella itseään, ettei haavaa eikä mitään muutakaan vammaa saisi.
Taas hän satutti jalkansa ja kaatui. Ja kun hän yritti siitä nousta vihlasi koko ruumista kuin olisi monella veitsellä viilletty yhtaikaa.
— Nyt se tulee, välähti hänen mielessään, ja tuskaisesti voihkaisten painui hän sammalikkoon suuren kiven vierelle.
Poltto lieveni pian. Mutta nousta hän ei jaksanut. Suoristi vain itsensä kiven viereen makaamaan. Ja sai hämärtyneeseen tajuntaansa kuvan että makaa sairaana pikkutyttönä Saarenpään peräsängyssä. Ja emäntä sieltä lattialta sanoo: "Siunaa nyt Sanni itsesi."
Hän risti kätensä ja siunasi itsensä.
Samassa jo taas vihlasi kuin olisi monilla veitsillä viilletty yhtaikaa.
XXII.
Kontolan täti istui yksikseen aamiaispöydässä syksyisen kyynelherkän aamuauringon valaisemassa tupasessaan. Mutusteli perunoita hampaattomilla ikenillään ja sormin murenteli leipää suuhunsa. Oven käynnin kuullessaan kääntyi katsomaan, että kuka nyt jo näin aikaisin tulee — sunnuntaiaamuna.
— Täti, sanoi tulija hiljaa, painoi toisen käden silmilleen ja toisella otti tukea muurista. — Jäsys siunatkoon! Sannako? — huudahti täti. Mikä sinun on!?
— Oi täti! voihkasi Sanna, kurotti kättään tätiä kohti ja näytti painuvan lattiaan.