Täti hyökkäsi apuun ja talutti Sannan sänkyynsä. Korjasi sängyn reunalle velttona retkahtaneen Sannan käden sänkyyn ja jäi säikähtyneenä katsomaan Sannaa, joka makasi silmät suljettuna ja suu avoinna ja hengitti epätasaisesti huohottaen.
— Mitä Jumalan tähden — Kun on kuin kuoleman käsistä päässyt, puheli täti itsekseen eikä voinut lähteä vuoteen äärestä ennenkuin Sannan hengitys alkoi tasautua ja hän muutenkin näytti rauhoittuneemmalta. Silloin uskalsi täti hiljalleen ruveta aamuaskareitaan suorittelemaan.
Hän luuli Sannan jo vaipuneen syvempäänkin uneen. Mutta yhtäkkiä
Sanna kuiskasi:
— Täti.
— Mitä? kysyi täti ja meni luo.
— Minä tapoin sen, sanoi Sanna.
— Tapoit? Minkä?
— Sen — —? Korpisen Rikun — —
— Korpisen Rikun, parkaisi täti. Mitä Jumalan tähden sinä — —
— Niin — — En minä sitä tappanut — — Mutta sen — — Lapsen — — Kun minä makasin Saarenpään peräsängyssä, niin se tuli siihen kitisemään — — Ja silloin minä — — Eikä se sitten enää kitissyt — —