"Lapsiparat", oli hän vielä sanomaisillaan, mutta jätti kuitenkin sanomatta ja vain hiljaa huoaten istui penkille pöydän taakse.
— No, Masa, tule jo! Ja Jukka ja, ja Sanni, tule syömään! Tänne tädin syliin! Täällä on voitakin!
Sanni riisti liinan pois luudan tyvestä, viskasi luudan nurkkaan ja juoksi tädin luo.
— Uuppista, sanoi täti ja lempeästi hymyillen nosti Sannin syliinsä.
— No no, pojat, tulkaa nyt syömään, tulkaa! Täällä on vielä Elosen emännän tuomaa voitakin! kehoitteli täti poikia, jotka yhä vain penkillä kyhjöttivät.
Masa nousi ja tuli hiljaa pöytään, Jukka silitti vielä kukon sulkaa lakissaan, asetti lakin penkille ja tuli sitten hänkin.
— Syökää nyt, jotta jaksatte! Ettei heti tule nälkä, kun uuteen kotiin menette. Syödään voi kaikki, puheli täti.
Jukka kyllä soikin. Mutta Masan syönti oli hitaanlaista.
Hän oli yksitoista täyttänyt ja tiesi ja ymmärsi enempi kuin toiset. Hän muisti kolme vuotta sitten kuolleen isänsäkin. Olihan hän ollut isän kanssa pajassakin ja takoa kilkutellut pienellä vasarallaan samoin kuin isä takoi suurella vasarallaan. Isän kuoleman ja hautajaisetkin hän muisti. Varsinkin nyt kun äitikin viime viikolla haudattiin, palautuivat isän hautajaiset entistä elävämmin mieleen.
Hänellä ei ole nyt isää ei äitiä — Eikä Jukalla — Eikä
Sannillakaan, joka on vielä niin pieni — — — He ovat orpoja — —.