Orpoja — Se sana nosti aina sumua silmiin.
Tiesi hän senkin, että kunta oli heidät myönyt. Antin Miina eilen illalla kertoi ja sanoi, että hän ja Jukka olivat tulleet Välikylään, hän Varsanniemeen ja Jukka Korpiseen. Ja Sanni oli tullut Ylikylään, Saarenpäähän. Ei Masa tuntenut ketään heistä eikä tiennyt edes talojakaan. Mutta Miina oli sanonut, että tänä päivänä on määrä jokaisen hakea huutamansa.
Masa keskeytti syöntinsä ja läksi pöydästä.
— Mitä se Masa nyt, ihmetteli täti. Ethän sinä syönytkään! Tule uudestaan ja syö edes voileipää!
Masa sanoi jo syöneensä ja meni ulos. Täti kehotteli Jukkaa ja Sannia syömään ja samalla heiltä salaa katsoi muurinvieri-ikkunasta ulos. Siellä oli jo senverran päivä, että näki, mitä Masa pihalla puuhasi.
Ensin hän hetken aikaa vain seisoi keskellä pihaa. Sitten meni ja käväsi navetassa, jossa ei ollut enää pariin vuoteen lehmää ollut. Navetasta tultuaan ja sen oven huolellisesti suljettuaan hän meni tyhjän rehuladon ovelle. Sitä hän ei avannut. Kädellään vain pyyhkäsi tumman raidan kuuraiseen oveen. Melkein tyhjään puukatokseenkin hän katsahti. Seisoi taas vähän aikaa kuin jotain harkiten ja sitten läksi kahlaamaan syrjemmässä olevalle pajansijalle, jossa ahjonpohja vielä oli näkyvissä. Siinä hetkisen seisottuaan läksi takaisin tupaan päin ja katosi tädin näkyvistä tuvan varjoon.
Tädin silmät räpyttivät. Hän kumartui pöydän taakse ja niisti nenänsä hameen helmaan.
Jukka ja Sannikin olivat jo lopettaneet syöntinsä ja täti korjasi kuppeja pöydältä, kun Masa tuli tupaan. Takkakivelle istuen hän sanoi:
— Kujalla tullaan hevosella.
— Meillekö? remahutti Jukka ja hyppäsi sivuseinäikkunasta katsomaan.