— Itä ottaa Tannille tuuren nuken!
— Vai niin! ihasteli emäntä. Kelpasikos mennäkin syliin! — Menkää nyt syömään, sanoi sitten miehille. Maijakin näkyy juuri tulevan.
Sanni meni heti Maijallekin juttelemaan, että "itä ottaa Tannille noin tuuren nuken".
— Vai niin se isä on hyvä sille pikku raukalle, sanoi Maija ja heltyneenä nosti Sannia.
Sannin oli niin mieli hyvä, että hän ei saanut rauhassa olluksi missään, ja pyrki joka paikassa mukana olemaan. Kun renki Joose puoliselta hioi kirvestä riihipinolle menoa varten, oli Sanni siinäkin vieressä ja pää kallellaan seurasi Joosen käden liikettä. Pyörähti siitä, että letintyngät heilahtivat ja sanoi:
— Tetän kiivet tanoo Maija, Maija, Maija, Maija.
— Vai niin se sanoo, sinä — kekkula — ja Joose yritti kirvesvarrella hotaista Sannia. Sanni juoksi pakoon ja nauroi. Nauru tuli Jooseltakin, ja isäntä ja emäntä vasta oikein nauroivat. — Oli nimittäin julkinen salaisuus että Joose, niin totinen vanhapoika kun hän muuten olikin, heitteli silloin tällöin hyvin helliä silmäyksiä Maijaan. Hämilleen hän joutui nytkin ja kiiruhti lähtemään riihipinolle. Isäntä ja emäntä jäivät nauramaan ja ihmettelemään, että mistä se Sanni tuon sai.
— Maija, Maija, Maija, matki isäntä ja puhkesi uudelleen nauramaan.
Illalla takkavalkean ympärillä istuttaessa Sanni nauroi ja telmäsi. Hypähteli toisen luota toisen luo. Nykäisi nukkuvinaan olevaa isäntää parrasta ja huusi: "Hei", jolloin isäntä säikähtyneenä avasi silmänsä ja sai Sannilta helisevän naurun. Juoksi siitä emännän luo, pokkasi kätensä hänen polviinsa ja äsähti "Pöh!"
— Ohohoh kun minä säikähdin! huudahti emäntä ja puisteli hartioitaan.