V.
Masan masentunut mieli ei jaksanut kohota. Ja mikäpä sitä olisi kohottanutkaan. Kun hän Mätikorpeen päästyään istui ladon kynnykselle syömään, ei hänen voirasiansa ollutkaan kukkuroillaan. Puolillaan vain. Silakka oli kovaa purra ja niin kirpeän suolaista, että ihan suuta väärään veti. Mutta kun hän muisti, että Jukan pitää syödä aina silakkaa, ja kun ryyppäsi leilistä paksua viilipiimää päälle, niin sai silakankin jotenkuten luistamaan.
Tuuli heräsi pohjoisesta. Ensin kuului vain lyhyitä tohahtelevia, puista vettä karistelevia puuskauksia. Pian se kuitenkin vakaantui keskeytymättömäksi, nousten ja laskien vyöryväksi tummanraskaaksi kohinaksi ja teki pehmeästä tihkusateesta piiskaavan pisarasateen. Mitään muuta ei kuulunut kuin myrskyn kohina ja sateen rapina. Eikä näkynytkään. Yksinäinen varis vain pyrki vastatuuleen lentää kannustamaan äänettömänä kuin olisi sillä ollut jotain salakähmäistä mielessä. Sekin vain tehosti kaiken harmautta ja sumeaa raskasmielisyyttä.
Saisi edes istua! ajatteli Masa.
Mutta pellon piennar oli märkä. Ja viluhan siinä olisi muutenkin tullut istuessa. Oli täysi työ, kun alituiseen kävelemällä sai itsensä lämminnä pidetyksi. Ladossa olisi mukavin olla. Kaivaisi itsensä heiniin, niin ettei näkyisi muuta kuin pää. Sieltä sitten katselisi ulos tuuleen ja sateeseen. Ei kastuisi eikä tulisi kylmä. — Mutta kun pitää paimentaa. Eikä ole minkäänlaista aitausta, jonne voisi edes hetkiseksi lehmät sulkea. Vain silloin tällöin sai pistäytyä ladossa. Mutta kun parahaksi ehti tuntea, kuinka mukava siellä olisi olla, niin silloin lehmät jo suuntasivat kulkunsa Ratulan kauraa kohti. Eikä auttanut muu kuin hypätä ladosta ulos koko ruumista viiltelevään tuuleen ja sateeseen.
Hyljätyn tunne valtasi mielen.
Hän oli lukenut Luonnonkirjaa viime sunnuntaina, kun sai olla kotona.
Sieltä muistui hänen mieleensä:
"Ken siellä nokkivi ikkunaan?"
"Avatkaa ikkuna hetkes vaan!
On tuuli kylmä. On jäässä maa.
Mä kuolen kohta. En ruokaa saa!"
Hän näki pienen linnun — sen leppälinnun, jonka pesä oli aitan nurkkaukseen syöpyneessä kolossa ja joka aina aamuisin niin hauskasti liverteli, hän näki sen tuulessa ja tuiskussa nokkivan jäätyneeseen ikkunaruutuun ja pyytävän tupaan. Masan silmät sumenivat.
"On tuuli kylmä, on märkä maa.
Mä viluun kuolen, jos en suojaa saa",