Väsyneesti läksi Masa takaisin. Jos ei hän olisi tietänyt Mikun ja poika-Masan odottavan, niin hän ei olisi juossut vähääkään. Mutta hän tiesi, että he odottavat. Ja juoksi. Että he edes ehtivät.
Mitä opettajakin sanoo? Kun oikein oltiin pyytämässä! Ja hän lupasi.
Ja nyt ei Jukka tulekaan!
Masa paransi juoksuaan. Että edes Mikku ja Masa ehtivät.
Ehtiväthän he. Kuusi oli vielä sytyttämättä ja salin ovet lukittuina. Koululaiset olivat jokseenkin kaikki jo paikalla ja joitakin muitakin jo oli. Mutta kun kuusi saatiin sytytetyksi, niin sitten vasta alkoi muuta väkeä oikein tulvata. Jonkun aikaa ovet kitisivät ja kolisivat keskeytymättä ja joka kerta, kun ovi avautui, käänsi Masa katseensa sinne päin. Hän odotti, että Jukka lopultakin tulee. Ja kun salin ovipuoli tuli niin täyteen, ettei enää voinut ovelle saakka nähdä, odotti hän, että Jukan ihmettelystä levenneet silmät jostain välistä tuikahtavat näkyviin.
Mutta Jukkaa ei kuulunut eikä näkynyt.
Kynttilät paloivat, kultalangat ja kultapaperiset koristeet kimaltelivat, ja omenat hohtivat. Luettiin, laulettiin, jaettiin omenat, karamellit ja piparkakut. Pukkikin tuli, suuri kontti selässä, tuohivirsut jalassa, tömisti sauvalla lattiaan, kiersi ympäri kuusen, mäkätti ja puhui jotain.
Jukka vain ei ollut sitä näkemässä eikä kuulemassa.
Pukki jakoi joululehdet.
— Matti Aleksanteri Saari, huusi se niin, että sali raikui.
Masa hätkähti, kun kuuli nimensä noin kuuluvasti sanottavan näin suuren joukon aikana. Ujosti meni hän ottamaan lehtensä. Hänestä tuntui kuin olisi pukki nostanut hänet jostain, asettanut kaikkien nähtäville ja sanonut, kuka hän on. Ja nyt ihmiset katsovat häneen ja sanovat että: sekös se onkin! Matti Aleksanteri Saari.