Mutta kyyneleitä hän ei päästänyt silmiin Hammasta vain puri. Ja tielle päästyään ja lunta housuista karistaessaan heitti hän vihaisen silmäyksen Korpiseen päin. Kädet puristuivat nyrkkiin housujen taskuissa ja posket nytkivät. Mutta itkenyt hän ei. Hän ei tahtonut itkeä. Ei millään uhalla. Mutta purra hän olisi tahtonut. Purra niin että rauskuu! Ja potkia. Korpisen emäntää. Ja kaikkia — — —.
Syntihän se sellainen on — tiesi hän sen. Mutta olkoon! Käskee niiden sanoa häntä Ruokko-Masaksi. Vielä nytkin, vaikka joulukuusella kuulivat hänen oikean nimensäkin Korpisen emäntäkin. — — Oli siellä, vaikka ei ole talosta ketään koulussa! Ja Rikku oli. Ja Suoma. — Kumma, ettei isäntäkin tullut — —
Masa hymähti ja lähetti syvästi halveksivan silmäyksen Korpiseen päin.
Ja sellainen ämmä sanoi häntä Ruokko-Masaksi! Sellainen — — —
Mutta odottakoon! Odottakoon jo — perkele.
Se oli ensimäinen kerta, kun Masa kirosi. Kauhistuen huomasi hän sen itsekin.
— Mutta mitäs ne sanovat minua Ruokko-Masaksi! huudahti hän puoliääneen ja painui hakkuupölkylle nyyhkimään.
X.
Herätessään sunnuntai-aamuna oli Masalla samea tunne likalätäköstä ja tahrautumisesta. Ja mieleen muistui se eilinen.
Hän yritti olla sitä ajattelematta. Mutta vaikka hän kuinka olisi yrittänyt pitää ajatuksiaan muualla, Jukassa, kuusijuhlassa, joululehdessä, joka oli kaapissa, omenassa, joka oli tyynyn alla, tai missä vain, niin aina se livahti siihen, että hän kirosi eilen.
Hän painoi poskensa ylisängyn reunaa vasten ja jäi siitä katsomaan lattialle. Sieltä tuli vasta pestyn tuoksu ja sinne oli levitetty punaraitaiset matot. Ja Mikku siellä jo teiskasi koiran kanssa punertavassa takkavalkean valossa.