— Mikun on hyvä, ajatteli Masa. Hän ei ole kironnut. Eikä hänen tarvitsekaan kirota. Eihän häntä koskaan sanota Ruokko-Mikuksi.
Kyynel mielessä ja melkein silmässäkin hän seurasi Mikun ja koiran teiskaamista, kun isäntä tuli tupaan ja huudahti:
— No mutta — vieläkö se Masa on sängyssä! Tule nyt jo alas!
Masa totteli.
— — Sun pitää lähteä Kontolan tädin luo katsomaan, onko Jukka siellä, toimesi isäntä, sieppasi kirveen vinkasta ja halon loukosta ja aikoi ruveta puita pilkkomaan perunapannun alle. Mutta kun ei löytänytkään eilen pois tuvasta kuljetettua hakkuupölkkyä, niin pani kirveen ja halon takaisin ja muuten kohensi valkeaa.
Ällistyneenä ja ihmeissään pani Masa vaatteita päälleen, aina väliin katsahtaen isäntään. Lakkia päähän asettaessaan hän katsoi kysyvästi isäntään ja kuin arvellen meni ulos.
— Älä nyt vain vielä mene, huomasi isäntä varottaa. Pitää ensin syödä.
— En minä menekään, vastasi Masa.
Sen tien hän kuitenkin olisi kukaties mennyt, jos ei isäntä olisi kieltänyt.
— Pian tästä nyt syöminen tulee — perunatkin kohta ovat pehmeitä. Ja navetasta tullaan tuossa paikassa, puheli isäntä, kun Masa tuli takaisin tupaan. Eikä sieltä pidä yötä vasten takaisin lähteä. Niin vain tulet, jotta ehdit huomenna päivällä saunaan.