— Mikä sen Masan sitten on tullut, päivitteli emäntä.
— Enkä mä ainakaan sille mitään tehnyt, totesi Tussu. Mikäs emännän käteen on tullut, kun pitää kääre olla?
— Ehen mä tiedä. Se on vain vähän kipeä, sanoi emäntä torjuvasti.
— Missäs poika-Masa on? kysyi Tussu pitemmäksi venähtäneen äänettömyyden jälkeen.
— Missä lie kylillä. Tussu läksi pois.
Emäntä jatkoi askarettaan ja Masa lukemistaan. Tussusta ei puhuttu mitään koko iltana.
Kylällä siitä kuitenkin puhuttiin. Ja kun Masa taas aamulla tuli kouluun, otettiin hänet jo eteisessä vastaan merkitsevin hymyin ja naurunrähinällä.
— Sankari saapuu! huusi joku ja avasi eteisestä luokkasaliin vievän oven selkiselälleen. Joku toinen työnsi hänet luokkasaliin, jossa myöskin puhkesi naurunrähinä. Masan takinhelmaankin joku tarttui, ja taakseen katsomatta Masa huitaisi nyrkillään ja potkaisi. Kuului heikko rymähdys ja rähinä katkesi. Ja kun Masa tahtomattaan katsahti taakseen, näki hän Mattilan Väinön, koulun hennoimman ja viattomamman pojan, verta vuotavaa nenäänsä pidellen nousevan lattialta.
Masan mieltä purasi vihlova itsesyytöksen tunne. Eihän Väinö ollut koskaan tehnyt hänelle pienintäkään pahaa — —
Mutta kuka sen käski repiä minua — kuka jo — — — Ja kylmästi kuin ei olisi mitään tehnyt, meni Masa paikalleen.