Joe oli siitä äidilleen kiitollinen, ja vielä suurempaa kiitollisuutta hän tunsi, kun ei äiti tehnyt mitään huomautuksia hänen ulkomuotonsa johdosta. Isä oli tietysti jo kertonut hänelle. Saattoi olla aina varma siitä, ettei äiti väsyttänyt ketään turhilla tiedusteluilla.
Näitä miettien hän söi kiireesti aamiaisensa, tuntien epäselvästi ja häiriytyvänä, että äiti hääräili ympärillä levottomana hänen tähtensä. Äiti oli aina lempeä häntä kohtaan, ja tällä kertaa hän huomasi, että äiti suuteli häntä tavallista hellemmin, kun hän aikoi lähteä heilutellen kirjojaan nahkahihnassa. Kääntyessään kulmasta hän huomasi myöskin, että äiti seurasi häntä akkunasta katseillaan.
Mutta tärkeämpää oli tällä haavaa se, että hän tunsi jäsenensä hirveän kankeiksi ja aroiksi. Koulumatkalla oli jokainen askel ankara ponnistus ja tuotti kovia tuskia.
Auringon valo, joka heijastui sementtikäytävästä, kiusasi pahoin hänen loukkaantunutta silmäänsä, ja vaikka kaikki haavat aiheuttivatkin suurta tuskaa, särki jäseniä kuitenkin pahimmin.
Moista kankeutta hän ei ollut koskaan kuvitellutkaan. Jok'ikinen lihas totteli peräti vastahakoisesti, sormet olivat kovin turvonneet, ja niissä tuntui särkyä, kun niitä koukisti tai suoristi. Käsivarsista oli nahka poissa aina kyynärpäähän asti. Se johtui siitä hyvästä, että hän oli niillä suojellut kasvojaan ja ruumistaan iskuilta.
Hän tuumaili, mahtoiko Tiili-Simson olla yhtä huonossa kunnossa, ja tämä yhteisen kurjuuden tunto teki tästä hänelle jonkinlaisen hengenheimolaisen.
Koulupihalle ennättäessään hän huomasi, että kaikkein katseet kohdistuivat häneen.
Pojat kerääntyivät hänen ympärilleen täynnä kunnioitusta, ja yksinpä luokkatoverit ja lähimmät ystävätkin katselivat häntä jonkinlaisella arvonannolla, jota hän ei ollut koskaan ennen huomannut heissä.
VI luku:
Tutkintopäivä.