— Totta kai kaikki ymmärtävät, että kokeet pitää kirjottaa musteella.
Neiti Wilson puhui koko luokalle, mutta hänen katseensa oli kiintynyt
Joe Bronsoniin.
Juuri kun kynä oli ohennut niin teräväksi kuin konsanaan saattoi, kärki katkesi, ja Joe alotti työnsä uudelleen.
— Kuuleppas, Joe, minä pelkään, että sinä häiritset luokkaa, neiti
Wilson virkkoi viimein epätoivoisena.
Joe laski kynän kädestään, sulki veitsensä napsahuttaen ja ryhtyi jälleen ymmällään tuijottamaan tauluun. Mitä hän tiesi Drakonista tai Solonista tai muista kreikkalaisista.
Hyljätyksi hän tulisi, siitä ei päässyt minnekään. Toisia kysymyksiä ei kannattanut tarkastaakkaan. Ja vaikkapa olisikin osannut vastata pariin, niin suotta oli kirjottaa niitä paperille, se ei kuitenkaan pelastaisi. Sitä paitsi hänen kätensä oli liian arka pystyäkseen kynää käyttämään. Taululle tuijottaminen teki silmiin kipeätä, ja vielä kipeämmältä tuntui, kun ne sulki; ja yksinpä ajatteleminenkin tuotti hänelle tuskia.
Neljäkymmentä yhdeksän kynää kiiti kilpaa, totellen neiti Wilsonia, joka piirteli taululle kysymyksen toisensa jälkeen. Joe kuunteli rapinaa ja katseli, kuinka kysymykset lisääntyivät liitupalan vähetessä, ja koko elämä tuntui hänestä peräti surkealta. Kaikki näytti pyörivän hänen silmissään. Päätä kivisti sisäpuolelta, ja ulkopuolelta sitä kirvelti, ja se tuntui olevan kokonaan omissa valloissaan, välittämättä laisinkaan hänen tahdostaan.
Hiidenpurnun muistot valtasivat hänen mielensä kuin öiset painajaisnäyt, ja mahdotonta oli niitä karkottaa, kuinka koettikin. Hän kiinnitti mielensä ja katseensa neiti Wilsoniin, joka paraillaan istui pöytänsä ääressä, ja juuri kun hän katseli opettajaa, kohosi hänen silmäinsä eteen Tiili-Simsonin hävyttömät ja ärsyttävät kasvot. Turhaa oli ponnistella. Hän tunsi itsensä sairaaksi ja raihnaiseksi, uupuneeksi ja mitättömäksi. Mikään ei pelastanut häntä repuista. Ja kun paperit iänikuisen odotuksen jälkeen viimein kerättiin, antoi hän omansa melkein puhtaana — siihen oli merkitty vain hänen nimensä, tutkintoaine sekä päivämäärä, mitkä oli kirjotettu yläreunaan.
Lyhyen lomahetken jälkeen jaettiin taas Paperiarkkeja, ja laskuopin kokeet alkoivat. Hän ei viitsinyt edes katsahtaakkaan kysymyksiin. Tavallisissa oloissa hän olisi kyllä suoriutunut sellaisista kokeista, mutta nykyisessä mielen- ja ruumiintilassa hän tiesi sen mahdottomaksi. Hän tyytyi painamaan kasvonsa käsiinsä ja odottamaan päivällislomaa. Kohottaessaan kerran päätään kelloa katsoakseen hän havaitsi, että Bessie silmäili häntä levottomana tyttöjen puolelta huonetta. Tämä vain lisäsi hänen närkästystään. Mitä se sisar siinä taas oli huolissaan? Bessien ei tarvinnut pelätä. Hänhän suoriutuisi kokeista, jos kukaan. Miksei hän siis voinut antaa hänen olla rauhassa? Ja niin hän loi sisareen erikoisen ynseän katseen ja painoi kasvot käsiinsä. Eikä hän siitä asennosta kohottautunut, ennenkuin kahdentoista kello soi. Silloin hän antoi opettajalle toisen puhtaan arkin ja asteli ulos poikaparven mukana.
Fred ja Charlie ja hän söivät tavallisesti aamiaisensa eräässä koulukartanon nurkassa, jonka he olivat anastaneet haltuunsa. Mutta tänä päivänä joukko toisia poikia oli jostakin merkillisestä sattumasta valinnut saman paikan ruokasalikseen. Joe tarkasteli heitä vastenmielisyyttä tuntien. Nykyisessä tilassaan häntä ei laisinkaan haluttanut joutua sankaripalvonnan alaiseksi. Hänen päätänsä kivisti ankarasti, ja hän oli myöskin huolissaan siitä, että koko tutkinto oli mennyt penkin alle; ja iltapäivä toisi lisää samaa lajia.