Fred ja Charley kiusasivat häntä. He räkättivät kuin harakat edellisen illan seikkailuista (antaen kuitenkin hänelle oikeudenmukaisen kunnian) ja käyttäytyivät kovin suojelevasti pelokkaina ihailevia tovereitaan kohtaan. Mutta Joen pakinoihin ei kannattanut pyrkiä. Hän murahteli ja vastasi lyhyeen, virkkoi vain "kyllä" tai "ei" jokaiseen kysymykseen, kun häntä koetettiin houkutella keskusteluun osalliseksi.

Hän kaipasi jonnekin yksinäisyyteen, päästäkseen heittäytymään vihreään ruohikkoon ja voidakseen unohtaa tuskansa, kipunsa ja mieliharminsa. Hän nousi ja lähti etsimään sellaista paikkaa, mutta havaitsi, että puoli tusinaa tovereita seurasi kintereillä. Hänen teki mielensä kääntyä päin ja huutaa heille, että jättäisivät hänet rauhaan, mutta ylpeys esti. Haluttomuus ja toivottomuus kuohahti hänen mieleensä voimakkaana aaltona, ja sitten hänen päähänsä pälkähti äkkiä uusi ajatus. Koska kerran oli varmaa, että kokeet olivat auttamattomasti pilalla, niin miksi hän enää alistuisi iltapäivän tutkintokidutukseen, joka ei suinkaan voisi muodostua aamuista kiusaa lievemmäksi? Ja hetken mielijohteen valtaamana hän teki rohkean päätöksen.

Hän kulki suoraa päätä koulun portille ja astui ulos kadulle. Siellä hänen ihailijansa pysähtyivät kummastuneina, mutta hän jatkoi matkaansa kulmaukseen ja katosi näkyvistä. Jonkun aikaa hän harhaili päämäärättä, kunnes saapui sähköraitiotielle. Muuan vaunu sattui pysähtymään kohdalle, ja siitä laskeutui matkustajia. Hän nousi vaunuun ja heittäytyi ulkopuolella olevalle nurkkapenkille. Hänen seuraava havaintonsa oli, että vaunu pyörsi kääntölevyllään ja vieri kolisten nopeasti edelleen. Hänen edessään kohosi suuri höyrylauttarakennus. Mitään kuulematta tai näkemättä hän oli matkannut San Franciskon liikekeskustan halki.

Hän vilkaisi kaupunginkelloon, joka koristi lauttarakennuksen päätyä. Se oli kymmenen minuuttia yli yhden — hän ennättäisi varsin hyvin höyrylautalle, joka lähti neljännestä yli. Hän teki nopean päätöksen, ja laisinkaan ajattelematta, minne matkaisi, hän suoritti kymmenen senttiä lipusta, meni sisään portista ja kiiti ennen pitkää lahden poikki Oaklandin kaunista kaupunkia kohti.

[Oakland on noin 75000 asukkaan kaupunki, suunnilleen penikulman päässä
San Franciskosta.]

Yhtä hajamielisenä ja päämäärää vailla hän havaitsi istuvansa tuntia myöhemmin Oaklandin satamalaiturilla, nojaamassa kivistävää päätään hirttä vasten. Paikaltaan hän saattoi silmäillä muutamain pienten purjealusten kannelle. Melkoinen joukko uteliaita tyhjäntoimittajia oli kerääntynyt laivoja tarkastelemaan, ja Joe huomasi mielenkiintonsa heräävän. Siinä oli neljä alusta, ja paikaltaan hän erotti niiden nimetkin. Eräässä aivan hänen kohdallaan olevassa laivassa oli nimi Aave maalattuna suurin vihrein kirjaimin keulaan. Sen takana olevalla kolmella aluksella oli nimet Oikutar, Osterikuningatar Lentävä Hollantilainen.

Kussakin laivassa oli kannen keskiosassa kajuutta, jonka katosta työntyi esiin lyhyt savutorvi, ja Aaveen torvesta kohosi juuri savua. Kajuutan ovi oli auki, ja kattoluukut olivat työnnetyt syrjään, niin että Joe saattoi nähdä sisään. Hän havaitsi kahdenkymmenen korvilla olevan nuorukaisen puuhaavan siellä keittohommissa. Hänellä oli jalassa isot pitkävartiset merisaappaat, yllään siniset housut ja musta villapaita. Kyynärpäihin asti käärityt hihat paljastivat näkösälle tukevat, auringon paahtamat käsivarret, ja nuorukaisen kohottaessa päätään huomasi, että hänen kasvonsa olivat yhtä ruskeat ja ahavoituneet.

Joen nenään tuli kahvin tuoksua, ja pienestä paistinpannusta lähti valmistumaisillaan olevien papujen käry. Kokki laski pannun tulelle, hankasi sitä silavaviipaleella, kun se oli kuumentunut, ja heitti siihen paksun palasen paahtolihaa. Askaroidessaan hän jutteli erään kannella häärivän toverin kanssa, joka uuraana täytteli sankoaan merestä ja valoi sitten suolavettä kannelle kasattujen osteriläjien yli. Tämän suoritettuaan hän peitti osterit märillä säkeillä ja poistui kajuuttaan, missä hänelle oli varattu paikka pieneen pöytään. Kokkikin tuli siihen, ja sitten käytiin yhdessä käsiksi ruokaan. Tämä näky herätti Joen seikkailuhalun vilkkaammilleen. Kas, siinä vasta oli elämää! Nuo miehet ne elivät oikealla tavalla ja ansaitsivat elatuksensa aavalla ulapalla, auringon ja taivaan alla, meren keinuessa ja tuulen puhaltaessa tai sateen valellessa heitä, miten kulloinkin sattui. Jok'ikinen päivä täytyi hänen istua sullottuna samaan huoneeseen viidenkymmenen toisen poloisen kanssa ja vaivata aivojaan ja ahtaa niihin kuivia tiedonrippeitä. Ja sillä välin nämä elivät iloisina, huolettomina ja onnellisina, sousivat ja purjehtivat, keittivät oman ruokansa ja saivat ihan varmaan kokea seikkailuja, joista voi vain haaveilla täpösen täysissä kouluhuoneissa.

Joe huoahti. Hän tunsi, että hänet oli luotu tällaiseen elämään, ei koulupojan päiviä viettämään. Opin, tiellä hän teki auttamattomasti haaksirikon. Tutkinto oli mennyt päin honkia, ja juuri tällä haavaa hän tiesi Bessien palaavan kotiin voitonriemuisena, hänen suoriuduttuaan kunnialla viimeisestä tutkinnostaan. Oh, se oli sietämätöntä! Isä teki väärin pitäessään häntä koulussa. Se saattoi olla kylläkin sopivaa pojille, joilla oli taipumusta lueskella, mutta ilmeisesti häneltä puuttui kokonaan moiset kyvyt. Ja olihan elämässä muitakin aloja kuin opintie. Merille oli lähtenyt miehiä aivan oppimattominakin, he olivat kohonneet mahtavaan asemaan, saaneet haltuunsa suuria laivastoja ja suorittaneet suurtöitä ja piirtäneet nimensä historian lehdille. Miksi ei hän, Joe Bronson, voisi tehdä samoin?

Hän sulki silmänsä ja tunsi ääretöntä sääliä itseään kohtaan. Ja avatessaan jälleen silmänsä hän havaitsi nukkuneensa, sillä aurinko painui nopeasti mailleen.