Oli jo pimeä, kun hän ennätti kotiin. Hän lähti suoraa päätä huoneeseensa ja makuulle, ketään kohtaamatta. Kun hän painui viileiden lakanain väliin, hän huoahti tyydytyksestä, ajatellessaan, että tuli mitä tahansa, niin ei hänen tarvinnut enää olla huolissaan historiasta. Sitten hänen mieleensä hiipi toinen ja varsin vastenmielinen ajatus. Hän tiesi, että taas alkaisi uusi lukukausi ja että kuuden kuukauden kuluttua häntä odotti uusi tutkinto samassa aineessa.
VII luku:
Isä ja poika.
Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen isä kutsui Joen luokseen kirjastohuoneeseen, ja tämä lähti meikein iloissaan siitä, että odotuksen aiheuttama jännitys vihdoinkin pääsisi laukeamaan. Herra Bronson seisoi akkunan ääressä. Ulkopuolella tirskuttavat varpuset näyttivät kiinnittäneen hänen huomionsa puoleensa sillä hetkellä. Joekin asettui akkunaan katselemaan ja näki nurmikolla varpusen pojan hullunkurisesti kuppelehtien koettavan turhaan pysyä pystyssä heikoilla jaloillaan. Se oli pudonnut akkunaa kaartavassa ruusupensaassa olevasta pesästä, ja varpusvanhemmat olivat aivan epätoivoissaan sen surkeasta tilasta.
— Tuo on niin nuorten lintujen tapaista, huomautti herra Bronson kääntyen Joen puoleen vakava hymy huulillaan. — Ja minun mielestäni sinä, poikaseni, olet joutumaisillasi yhtä tukalaan asemaan. Minä pelkään, että sinun mittasi on nyt täysi, Joe. Olen odottanut tätä jo kaiken vuotta — sinun kehnot todistuksesi, huolimattomuutesi ja tarkkaamattomuutesi, alituinen halusi oleskella poissa kotoa etsimässä kaikenkaltaisia seikkailuja, kaikki ne ovat viitanneet siihen suuntaan.
Hän vaikeni ikäänkuin vastausta odotellen, mutta Joe oli ääneti.
— Minä olen myöntänyt sinulle yllin kyllin vapautta. Omasta puolestani uskon, että vapaudella on merkityksensä. Sellaisessa maaperässä kasvaa parhaita luonteita. Siksi en olekkaan ehkäissyt sinua loppumattomilla määräyksillä ja kiusallisilla rajotuksilla. Olen vaatinut sinulta varsin vähän, olet saanut mennä ja tulla melkein mielin määrin. Olen antanut sinun enimmäkseen olla oma herrasi, sillä olen luottanut siihen, että oikeudentuntosi estäisi sinua vääryydestä ja ainakin saattaisi sinut hoitamaan lukujasi. Mutta olen pettynyt sinun suhteesi. Mitä tahdot minun tekevän? Laadinko sinulle lakeja ja rajotanko aikaasi? Onko minun pidettävä sinua silmällä? Täytyykö minun väkisin pakottaa sinut lukemaan läksysi?
— Minulla on täällä muuan kirje, jatkoi isä hetkisen kuluttua. Hän otti pöydältä kuoren ja veti siitä esiin kirjotetun paperin.
Joe tunsi neiti Wilsonin jäykän ja tylyn käsialan, ja hänen rohkeutensa lamaantui.
Isä alkoi lukea: