— "Lukukauden kuluessa hän on ollut työssään välinpitämätön ja huolimaton, niin että hän oli tutkinnon tullessa kokonaan valmistumaton siihen. Hän ei koettanut vastata ainoaankaan laskuopin ja historian kysymykseen, vaan jätti tutkinnon päätyttyä aivan tyhjän paperin. Näitten aineitten tutkinnot suoritettiin aamupäivällä. Iltapäivällä ei hän edes viitsinyt saapua loppukuulusteluihin."
Herra Bronson herkesi lukemasta ja kohotti katseensa.
— Missä sinä iltapäivällä olit? hän tiedusteli.
— Minä lähdin höyrylautalla Oaklandin puolelle, Joe vastasi välittämättä rikostansa lieventää vetoamalla kivistävään ruumiiseensa ja päähänsä.
— Sehän taitaa olla "kraapaamista", vai kuinka?
— Niin on, Joe vastasi.
— Tutkinnon edellisenä iltana, jolloin sinun olisi pitänyt lukea, sinä katsoit parhaaksi puikkia tiehesi ja ryhtyä tappeluun kaikenkaltaisten renttujen kanssa. Minä en puhunut siitä sillä haavaa mitään. Luulen, että sydämessäni olisin melkein antanut sen sinulle anteeksi, jos olisit menestynyt koulutyössäsi.
Joella ei ollut mitään sanottavaa. Hän tiesi, että asialla oli toinenkin puolensa, mutta tunsi, ettei isä sitä kuitenkaan ymmärtäisi — ei siitä siis kannattanut puhua.
— Sinun pahin vikasi, Joe, on huolimattomuus ja kykenemättömyys keskittää harrastuksiasi. Sinä kaipaat jotain, mitä minä en ole tähän asti ottanut huomioon: ankaraa kuria. Olen jonkun aikaa tuuminut, eikö olisi viisainta lähettää sinut johonkin sotakouluun, missä sinulle määrätään työt ja jok'ikinen hetki vuorokauden neljästäkolmatta tunnista on tarkoin käytettävä.
— Voi, isä, ette ymmärrä, ette saata ymmärtää! Joe puhkesi viimein puhumaan. — Minä koetan kyllä lukea — koetan oikein rehellisesti. Mutta se ei käy — en tiedä, mikä siihen on syynä, mutta se ei käy. Ehkei minusta ole sellaiseen. Ehkä minua ei ole luotu koulutyöhön. Minä tahtoisin päästä ulos maailmalle. Minä tahtoisin nähdä elämää — minä lähtisin mieluimmin merille — vaikka minne hyvänsä, missä saatan jotain tehdä ja tulla joksikin.