Hän pysähtyi hetkeksi ovelle ja katsahti taakseen.
— Mutta muistakin, Joe, hän virkkoi, etten ole sinulle vihoissani. Se surettaa minua enemmän kuin harmittaa. Ajattele nyt asiaa ja sano minulle illalla, mitä aiot tehdä.
Isä poistui, ja Joe kuuli ulko-oven lupsahtavan lukkoon hänen jälkeensä. Hän heittäytyi isoon nojatuoliin ja sulki silmänsä. Sotakouluun! Sitä hän pelkäsi kuin villi eläin sadinta. Ei, sellaiseen laitokseen ei hän ikinä lähtisi. Ja lukio sitten — hän huoahti syvään sitä ajatellessaan. Iltaan mennessä oli hänen ratkaistava, mitä halusi tehdä. Hyvä, hän tiesi, mitä halusi, eikä hänen tarvinnut odottaa iltaan asti päästäkseen asiasta selville.
Hän nousi kasvoillaan päättäväinen ilme, pani lakin päähänsä ja poistui pääovesta. Hän näyttäisi isälle, että hän pystyi suorittamaan osansa maailman vaatimasta työstä. Niin hän mietti eteenpäin kulkiessaan. Niin, kyllä hän vielä näyttäisi…
Kouluun ennättäessään hänellä oli jo koko suunnitelma valmiiksi kehitettynä. Oli vain pantava se täytäntöön. Oli aamiaisloma, ja hän pääsi huomaamatta luokkahuoneeseen kirjojaan ottamaan. Pihatietä poistuessaan hän kohtasi Fredin ja Charleyn.
— Mitäs nyt? Charley kysyi.
— Ei mitään, Joe murahti.
— Mitäs sinä siellä hommasit?
— Kävin noutamassa kirjani. Mitäs sinä luulit minun tekevän?
— Älä nyt latele verukkeita, Fred väitti. — Mitä sinä niin salaperäinen olet? Mikset voi kertoa meille, mitä sinulle on tapahtunut.