Friskon pojan tyytymättömyyden aiheena olivat juuri nuo samaiset poikaset, jotka istuivat häntä ihailemassa. Mutta hänen kyllästymisensä syy oli aivan toinen. Salaman miehistöstä uupui yksi mies, ja niin täytyi hänen suorittaa enemmän työtä kuin hänen osalleen oikeastaan kuului. Ruoanlaittoa vastaan ei hänellä ollut mitään, myöskin suostui hän pesemään kansia ja pumppua käyttämään. Mutta kun vielä oli raaputeltava pois vanhaa maalia ja pestävä astiatkin, oli siinä toki hänen mielestään liikaa. Hän arveli ansainneensa päästä vapaaksi moisista alentavista kokkipojan toimista. Sellaiset soveltuivat vasta-alkaville, mutta taisihan hän jo muutakin: osasi hoitaa purjeita, nostaa ankkurin, pitää perää ja laskea maihin.
— Pois tielt siell alhall!
"Ranskan Pekka", Salaman kapteeni ja Friskon pojan herra ja mestari, heitti kannelle käärön ja luisui itse perässä oikean puolen vanttia myöten.
— Tul päräss! hän huusi pojalle, joka oli käärön omistaja ja paraillaan seisoi epäröiden laiturilla. Sieltä oli aluksen kannelle runsaasti viisitoista jalkaa, eikä hän ulottunut käsiksi terästouviin, jota myöten oli hinauduttava alas.
— No! Yks, kaks, kolme! laski ranskalainen leikkisästi kapteenien tapaan, milloin miehiä arveluttaa.
Poika viskautui laiturilta ja sai kiinni vantista. Hetkistä myöhemmin hän tupsahti kannelle kädet hankauksesta kuumentuneina.
— Poika, täss on meijä uus märimies. Saanks lupa esittä. — Ranskan Pekka kumarsi virnistäen ja astui syrjään. — Härr Joe Bronson, hän lisäsi hetken perästä.
Kotvasen molemmat pojat tarkastelivat toisiaan äänettöminä. He olivat ilmeisesti jotensakin samanikäisiä, vaikka vieras näyttikin tukevammalta ja voimakkaammalta. Friskon poika työnsi esiin kätensä, ja toinen pudisti sitä.
— Vai aiot sinä lähteä merille, mitä? Friskon poika kysäisi.
Joe Bronson nyökkäsi päätään myöntymykseksi ja silmäili uteliaana ympärilleen, ennenkuin vastasi: — Niin aion. Koettelen jonkun aikaa merielämää täällä lahdella, ja kun sitten alan tottua siihen, niin lähden oikein merille etukannen katoksessa.