— Missä, häh?
— Etukannen katoksessa — missä merimiehet asustavat, Joe selitti punastuen, peläten sekaantuneensa merinimityksissä.
— Vai niin, kanssissa! Jokos sinä tunnet merielämää?
— Kyllä, tai en; tuota noin — sen verran kuin kirjoista oppii.
Friskon poika vihelsi, pyörähti kantapäällään ylpeästi ja lähti kajuuttaan.
— Lähtee merille, mokomakin, hän sanoi itsekseen nauraa hyräytellen tulta sytyttäessään ja valmistautuessaan illallista keittämään — Ja oikein "etukannen katoksessa", ja luulee viihtyvänsä mainiosti.
Sillä välin Ranskan Pekka opasteli tulokasta pitkin alusta, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen vieraansa. Hän osottautui niin kohteliaaksi ja mielisteleväksi, että Friskon poika, pistäessään päänsä esiin luukusta kutsuakseen heidät illalliselle, oli tukehtumaisillaan, kun koetti pidättää nauruaan.
Illallinen maistui Joe Bronsonista hyvälle. Ruoka oli yksinkertaista, mutta maukasta, ja suolaisen meri-ilman sekä laivan tuoksu kiihotti hänen ruokahaluansa. Kajuutta oli puhdas ja siisti sekä ihmeteltävän mukava ahtaudestaan huolimatta. Jok'ikinen tuuman ala siitä oli tarkoin käytetty. Pöytä oli saranoilla kiinnitetty senterboordilaatikkoon, joten se ei vienyt laisinkaan tilaa, milloin sitä ei käytetty. Molemmin puolin, osittain kansiorsien alla, sijaitsi kaksi makuukojua. Makuuvaatteet oli kääritty kokoon, ja aterioidessaan pojat istuivat tyystin pestyillä pohjalaudoilla. Heiluva laivalamppu, jonka messinkiosat olivat kirkkaiksi hangatut, valaisi kajuuttaa, ja päivän aikaan taas saatiin valoa neljästä himmeälasisesta akkunasta, jotka oli sovitettu kajuutan seiniin. Toisella puolen ovea oli kamiini sekä puusäiliö, toisella kaappi. Kajuutan etuseinää koristi pari rihlapyssyä sekä haulikko, ja Ranskan Pekan kojussa näkyi huopakäärön takaa patruunavyö, johon oli pistetty kaksi revolveria.
Kaikki tämä tuntui Joesta kuin unennäöltä. Lukemattomia kertoja hän oli mielikuvituksessaan loihtinut esiin tämäntapaista. Mutta nyt hän oli keskellä todellisuutta, ja hänestä oli, kuin hän olisi tuntenut molemmat kumppaninsa vuosikausia. Ranskan Pekka hymyili hänelle iloisesti pöydän toiselta puolen. Todellisuudessa hänen muotonsa oli roistomainen, mutta Joesta kasvot vain näyttivät ahavoituneilta. Friskon poika kuvaili ruokaa pureskellessaan viimeistä lounaismyrskyä, jota vastaan Salama oli saanut kamppailla, ja Joe alkoi tuntea yhä suurempaa kunnioitusta tuota poikaa kohtaan, joka oli elänyt laineilla niin kauan ja tiesi niin paljon merestä.
Kapteeni tyhjensi lasin viiniä, sitten toisen ja vielä kolmannenkin. Viimein hän ojentausi vuoteelleen, mustanpuhuvilla kasvoillaan ilettävä puna, ja alkoi pian äänekkäästi kuorsata.