Loiskis! Jos Friskon poika olisi lopettanut lauseensa viivytellen hyppäämistään vielä hetkisen, niin Joe olisi pelastunut monesta harmista. Mutta sitä hän ei tehnyt, ja Joe syöksähti veteen hänen jälkeensä.
— Kuuleppas, Friskon poika ehdotti puolta tuntia myöhemmin, kun he riippuivat vesitaakissa kavutakseen jälleen alukseen. — Pyydetäänpä kaloja päivälliseksi ja käydään sitten nukkumaan, että saadaan korvausta yöllisestä valvonnasta. Mitäs siihen sanot?
He pyrkivät kilvan kannelle, mutta Joe pulpahti jälleen veteen. Kun hän lopulta pääsi ylös, oli toinen poika jo tuonut esiin parin ongensiimoja, joissa oli raskaat lyijypainot ja isot koukut, sekä nelikollisen suolaisia sardiineja.
— Siin' on syöttejä, hän selitti. — Pane vain ne kokonaisina. Eivät ne sumeile rahtuakaan, nielaisevat syötin ja koukun kaikkineen päivineen ja uivat sitten tiehensä. Nyt koetetaan kilpaa — se, joka ei saa ensimmäistä kalaa, peratkoon koko saaliin.
Molemmat koukut alkoivat samalla haavaa painua syvyyteen, ja siimaa suollettiin seitsemänkymmentä jalkaa, ennenkuin ne pysähtyivät. Mutta samassa kuin onki ennätti pohjaan, Joe tunsi siimansa jännittyvän ja nykivän koukkuun tarttuneen kalan ponnistuksista. Ruvetessaan sitä kiskomaan hän vilkaisi Friskon poikaan ja huomasi, että tämäkin nähtävästi oli jo saanut kalan koukkuunsa. Kilpailu kävi jännittäväksi. Märät siimat siukuivat nopeasti käsien välitse kannelle. Mutta Friskon poika oli tottuneempi ja hänen kalansa lennähti ensimmäisenä kuiville. Seuraavassa tuokiossa Joen saalis seurasi esimerkkiä — se oli kolmen naulan painoinen kallioturska. Hän oli aivan haltioissaan riemusta. Miten komea saalis — suurin kala, minkä hän koskaan oli pyydystänyt tai nähnyt pyydystettävän. Mereen sujahtivat siimat jälleen, ja taas ne vedettiin kilpaa kannelle ja toivat mukanaan parin kalaa edellisten kumppaneiksi. Tämä oli oikein ruhtinaallista urheilua. Joe olisi varmaankin jatkanut sitä, kunnes oli tyhjentänyt lahden kaloista, ellei Friskon poika olisi taivuttanut häntä lopettamaan.
— Meillä on nyt riittävästi kolmeksi ateriaksi, hän selitti. — Tarpeetonta on kiskoa niitä mätänemään. Ja sitä paitsi, mitä enemmän sinä pyydystät, sitä enemmän sinulla on perattavaa. Parasta kun heti käyt käsiksi. Mutta minäpäs panen maata.
XII luku:
Joe yrittää karata.
Perkaustyö ei suinkaan ollut Joesta vastenmielistä. Hän oli päinvastoin iloissaan siitä, ettei ollut ensimmäiseksi saanut kalaa, sillä siten hän saattoi helpommin toteuttaa pienen suunnitelmansa, joka oli juolahtanut hänen mieleensä uintiretkellä. Hän heitti peratun kalan vesisankoon ja vilkaisi ympärilleen. Karanteeniasema ei ollut kilometrinkään päässä, ja hän saattoi erottaa sotamiehen, joka vartijana asteli rannalla edes ja takaisin. Pistäytyen kajuuttaan hän kuunteli nukkuvain raskasta hengitystä. Saadakseen vaatemyttynsä hänen olisi täytynyt kulkea niin läheltä Friskon poikaa, että hän päätti antaa sen jäädä. Palattuaan jälleen kannelle hän veti veneen varovaisesti laivan luo, laskeutui siihen mukanaan airopari ja irrotti köyden.
Ensinnä hän souti varsin rauhallisesti asemaa kohti, varoen synnyttämästä kolinaa, joka olisi voinut herättää nukkujat. Mutta vähitellen hänen vetonsa kävivät voimakkaammiksi, kunnes vene kiiti eteenpäin melkoista vauhtia. Suoritettuaan puolet matkasta hän vilkaisi taakseen. Pako oli onnistunut, sillä hän tiesi, että vaikka hänet keksittäisiinkin, ei Salama kuitenkaan ennättäisi lähteä liikkeelle ja tavottaa häntä, ennenkuin hän jo oli joutunut rantaan ja tuon miehen suojaan, joka kantoi Samuli sedän [Samuli setä — Yhdysvaltain vertauskuva. Suom. huom.] sotapoikain univormua.