— Kuka? Joe uteli siirtäen kummeksien katseensa kuvasta Friskon pojan kasvoihin.
— Sinun — sinun — sisaresi — Bessie.
Sanat tuntuivat tunkeutuvan hänen huuliltaan vastahakoisesti, ja hän lausui ne arastelevan kunnioittavasti, ikäänkuin olisi puhunut jostain sanomattoman pyhästä.
Joe joutui hetkiseksi aivan ymmälleen. Hän ei voinut havaita mitään yhteyttä sisarensa ja taulun välillä, ja olivathan tytöt sitä paitsi jotensakin typeriä olentoja, joihin ei kannattanut tuhlata aikaansa. Aivanhan hän punastuu, hän mietti huomatessaan toverin poskilla lievän hehkun. Hän tunsi vastustamatonta halua purskahtaa nauruun, mutta hillitsi itseään.
— Ei, ei — anna olla! huusi Friskon poika siepaten paperin ja työntäen sen vapisevin sormin takaisin laatikkoonsa. Sitten hän lisäsi verkemmin: — Minä luulin — tuota noin — minä luulin, että sinä ymmärtäisit ja — tuota noin —
Hänen huulensa värisivät ja silmiin ilmestyi outo kiilto, kun hän käänsi nopeasti päänsä.
Seuraavassa tuokiossa Joe istui hänen rinnallaan kojun laidalla käsivarsi kierrettynä hänen hartiainsa ympäri. Vaistomaisesta kehotuksesta hän oli tehnyt sen jo, ennen kuin mielessä ennätti muodostuakkaan sellaista ajatusta. Viikkoa varemmin hän ei olisi voinut kuvitellakkaan itseään moisessa luonnottomassa asemassa — istumassa käsi toisen pojan kaulassa. Mutta nyt se tuntui maailman luonnollisimmalta teolta.
Hän ei tajunnut sitä, mutta tiesi kuitenkin, että se merkitsi peräti paljon hänen toverilleen.
— Kerro minulle, hän pyyteli. Anna tulla! Kyllä minä ymmärrän.
— Et sinä ymmärrä — etkä voisikaan ymmärtää.